Talvinen Helsingin keskusta on aurinkoinen mutta kylmä, joten ei ole ihme, että jokainen kahvila ja kapakka Kampissa tuntuu olevan jo iltapäivällä ääriään myöten täynnä. Kylmästä huolimatta Mikko Kotamäen tekee junamatkan jälkeen mieli olutta, joten päädymme hetken suunnistamisen jälkeen Kampin keskuksen takana olevaan Teerenpeliin, mistä löytyy matkamiehelle tyhjä kulmapöytä, jolle juoma laskea.
Tehtyäni viime vuonna päätöksen tämän median aloittamisesta, päätin samalla, että ensimmäinen vieraani tulee olemaan Swallow The Sunin laulaja Mikko Kotamäki. En ihan osaa sanoa miksi, Kotamäki kun ei tunnetusti se suulain haastateltava ole.
– Edelleenkään, hän toteaa lakonisesti naureskellen valitessaan tiskillä päivän olutta. Kuulemma yhden vain, koska illalla on edessä esiintyminen Tavastialla pitkästä aikaa. Swallow The Sunin toiminta on viime vuosina tietoisesti ammattimaistunut ja se näkyy etenkin aktiviteeteissa ennen keikkaa.
– Joo, ei oo ihan sellaista kaaosta tää bänditouhu enää ja kyllä se liittyy ihan suoraan siihen maistumiseen. Keikan jälkeen voi sitten taas harrastaa.
Haastattelun suunnitteluvaiheessa näin myös silmissäni sellaisen Kodin kuvalehti -tyyppisen jutun, missä istuskelisimme Mikon ja tämän puolison kotona, rapsuttelisimme koiraa ja ihmettelisimme kuinka pian kolmevuotias perheen esikoinen esittelisi päiväkodissa rokkitähti-isästään tekemiä piirrustuksia tai vastaavaa. Nykyään Lappeenrannassa asuva Kotamäki on kuitenkin työstään johtuen varsin liikkuvaista sorttia ja aikataulujen sovittaminen kiertueiden ja muiden velvollisuuksien väliin osoittautui siinä määrin hankalaksi, että oli helpompi hyödyntää Swallow The Sunin vierailua Helsinkiin kuin ajella Etelä-Karjalaan kyläilemään.
– Joo, kohta neljä vuotta tulee Lappeenrannassa. Kun ei tää Helsinki varsinkaan korona-aikana mikään häävi paikka ollut. Sitä tuli aikanaan aika paljon noissa baareissa luuhattua ja sitten kun täällä oli päällä ne kaikista kovimmat rajoitukset, niin sitä tajusi, että ei kenestäkään baarien sulkeuduttua kuulunut mitään. Itsekin sitä oli vaan himassa kattomassa televisiota, ja semmoista elämäähän on mukavampi elää halvemmalla jossain muualla.
Tosiaan, 78 000 asukkaan Lappeenranta lienee vuosikymmeniä maailmaa kiertäneen silmin aika erilainen kotipitäjä kuin Helsinki tai vaikka Jyväskylä, mistä Kotamäki on alunperin kotoisin. Muutto Kaakkois-Suomeen kesken koronavuosien tuli puolivahingossa, kun Mikon puoliso peri isoisältään kaupungista talon.
– Onhan se erilaista elämää, mutta oon kyllä tykännyt. Siellähän on esimerkiksi huomattavasti pienempi valikoima juomaravintoloita kuin täällä, mutta ei sitä tarvitse kuin yhden-kaksi hyvää, niin niillä pärjää, kun nykyään aika paljon harvemmin niissä enää käy.
Suurin syy vähentyneeseen baareissa juoksemiseen löytyy kotoa, missä Kotamäellä ammatistaan huolimatta pyörii tätä nykyä varsin tavallinen keski-ikäisen arki. Koiran vielä ymmärrän, mutta isänä en sinua ihan ensimmäisenä nähnyt?
– Ei sitä varmaan nähnyt kovin moni muukaan, mutta oli se itsellä aina ajatuksissa ollut. Eikä se nyt niin ihmeellistä tai vaikeeta kai ole. Tai siis, varmaan riippuu tietty aika paljon lapsesta, mutta meillä on mennyt kyllä aika helposti. Toki oon ollut aika paljon poissakin bändihommien takia.
Niin, voisi ajatella, että isyys ja pieni lapsi kotona aiheuttavat jonkinlaisia ajatuksia tai tuntemuksia reissussa, ehkä jopa huonoa omatuntoa tai koti-ikävää?
– No ei ne oikeastaan. Ehkä se on enemmänkin jopa vähän niin, että välillä pääsee vähän niinku lomalle. Että jes, vittu, saa nukkua aamulla pitkään!
Oikeasti Swallow The Sun on loman sijaan Kotamäen työ. Tai kuten hän itse asian ilmaisee, ”ei se nyt harrastuskaan enää ole”. Työnantajana toimii bändin firma Gloomy Light Productions, jonka pyörittäminen kaikkine vastuineen on nykyään laulajan vastuulla vanhan (pun intented) kosketinsoittajan Aleksi ”Hippi” Munterin jätettyä bändin joitain vuosia sitten. Firman pyörittäminen ei kuitenkaan selkeästi ole Kotamäelle se ammatin miellyttävin osa.
– Onhan se ihan vitun ärsyttävää touhua. Mutta nykyään mä tiedän ainakin aika paljon paremmin mihin se raha meidän ympäriltä aina häviää. Hippihän hoiti homman ja itsensä aikanaan ihan burn outin partaalle, joten aika hyvät opit sain siltä, että miten näitä hommia ei ainakaan pidä tehdä. Mutta kyllä mä aika usein mietin, että hoitaispa tän joku muu. Vaan leipääntyminenhän se miehen tiellä pitää, toteaa Kotamäki ja nostaa itselleen maljan.
LÖÖPPEJÄ JA KUNNIAA
Haastattelu Swallow The Sunin ympärillä tuntuu kieltämättä ehkä jopa hieman turhalta sen jälkeen, kun bändistä julkaistiin Matti Riekin kirjoittama kirja pari vuotta sitten. Teos ruoti yhtyeen historian ja tekemiset kansien väliin sen verran läpikotaisin, että pajatso skuuppien osalta tyhjeni ainakin vähäksi aikaa. Seuraavaksi kirjasta on tulossa englanninkielinen, hieman päivitetty käännös. Nyt, kun sen tekemisestä on jo jonkin aikaa, oliko lopputuloksessa jotain, mikä vielä yllätti?
– Ei varsinaisesti. Sanotaanko nyt näin, että ”joku” ex-jäsen aika vähänlaisesti moikkailee enää sen kirjan jälkeen, mut se on sellaista. Ehkä siinä oikeasti yllättävintä oli kuitenkin se, miten Raivio pystyi puhumaan kaikista niistä sen asioista, kun se oli vuosikaudet pitänyt kaiken sisällään.
Kirjassa Swallow The Sunin Ruotsissa asusteleva kitaristi-mastermind Juha Raivio puhuu varsin avoimesti puolisonsa poismenosta ja sen jälkeisistä pimeistä vuosista. Jopa niin rehellisesti että lukija menee lähes vereslihalle käydessään läpi Raivion surun aiheuttamaa tuskaa. Muiden jäsenien osalta päällimmäiseksi asiaksi nousi lähinnä vuosia jatkunut täysin kohtuuton alkoholin käyttö kaikkine kommervenkkeineen.
– No joo, saihan siitä muutaman ihan hyvän lööpin. Ja kyllähän siitä vähän lisänäkyvyyttä tuli kuitenkin, kun yleensä ei meidänlaisia bändejä iltapäivälehdissä noteerata.
Viime vuonna Swallow The Sun palkittiin myös raskaan musiikin Emma-patsaalla, joita ei niitäkään aina ihan ”meidänlaisille bändeille” siunaudu. Pohdin, josko palkinto oli osa jonkinlaista jatkumoa kirjan suoman näkyvyyden ja iltapäivälehtien lööppien kanssa.
-En mä tiiä. Ehkä se oli vaan hyvä vuosi olla ehdolla, koska Amorphis, Stam1na tai Nightwish ei julkaisseet levyjä. Eihän me sitä muuten olisi saatu. Sehän on vähän jopa huvittavaa, että sen pystyy joka vuosi about ennustamaan siinä kohtaa, kun ne ehdokkaat julkaistaan, että kuka sen voittaa. Mutta palkitaanko siinä musiikkia vai vain bändeistä menestyneintä?
Sitä juuri tarkoitin jatkumolla. Että oliko nyt hyvä vuosi olla ehdolla myös siksi, että alla oli kirjaa ja lööppejä, jotka jonkinlaisia menestyksen mittareita – ainakin joillekin – ovat nekin. En ehdi edes viimeistellä kysymystäni Kotamäen henkilökohtaisesta arvostuksesta palkinnolle, kun artisti murahtaa jo kyynisesti päälle, että en helvetissä!
– En mä anna sille minkäänlaista arvoa. Saatanan kallis pysti se on ja siinä telkkarin alla se nyt seisoo. Mutta eiköhän se katiskan painoksi Saimaaseen mene jossain vaiheessa. Kelaa, että vain yhden niitä sai ilmaiseksi mut jos kaikille halusi omansa, niin niistä joutui kaiken lisäksi maksamaan!
Puhe Emmoista saa Kotamäen melkeinpä kiihtymään.
– Ehkä jos siinä tosiaan palkittaisiin musiikkia, tunnustus olisi vähän arvokkaampi. Mutta jos nyt rehellisiä ollaan, niin olihan meidän pari edellistäkin levyä jo ehdolla ja jos gaalassa oikeasti olisi palkittu musiikillisia ansioita, niin kyllä niitten olis ennemmin pitänyt silloin voittaa kuin tän Shiningin.
KESKI-IKÄ IST KRIEG
Swallow The Sun on yritys ja siis Kotamäen työnantaja. Lööpeistä ja pysteistä huolimatta bändi on kuitenkin tukevasti marginaalissa ja suurelle yleisölle edelleen varsin tuntematon. Raskaamman musiikin kontekstissa sitä on kuitenkin pidettävä jo varsin suurena tekijänä ja vähintään asemansa vakiinnuttaneena konkarina. Bändi on taloudellinen toimija, mikä voi joskus olla hankalaa marginaalissa operoidessa. Kotamäen äänessä kuuluu läpi haastattelun edelleen pieni vastarannan kiiskeys kaupallisuuden alttarilla. Onko se vaikea yhtälö samalla, kun pitäisi bisnestä pyörittää?
– Ei se kai välttämättä. Eikä me sen musiikin suhteen olla kompromisseja kyllä koskaan tehty, ja siitä kaikki kuitenkin lähtee. Mut sitten esim. viimeisen levyn jälkeen meidän levy-yhtiö oli sitä mieltä, että on helvetin tärkeetä että meille tulee Tiktok-tili. No vittu, laitetaanpa sellainen sitten!
Kotamäki ottaa puhelimen käteensä, tuhisee sitä näprätessään omiaan ja näyttää kuin keneltä tahansa ATK-taidottomalta keski-ikäiseltä yrittäessään avata kiinalaissovelluksen.
-Vittu, en mä ees tiedä miten tänne pääsee kirjautumaan.
Swallow The Sunin aloittaessa vuosituhannen alussa ajat olivat hyvin erilaiset ja koko bisnes kaikkine tiktokkeineen on muuttunut valtavasti. Ensin tuli some ja sitten suoratoistoalustat, joiden jäljiltä musiikkia kulutetaan ja markkinoidaan aivan erilaisin keinoin kuin ennen. 2000-luvulla syntyneiden sukupolvi on oppinut kuuntelemaan musiikkinsa puhelimelta. Kehitys kehittyy niin huimaa vauhtia, että pysyykö siinä vanhukset enää edes perässä?
– No tavallaan pysyy joo, mutta on se vaan nii helvetin hankalaa. Meillekin on koitettu tyrkyttää kaikkia tyyppejä, jotka kuukausittaista maksua vastaan tekee sen kaiken. Että me vaan toimitetaan niille materiaali ja ne tuuttaa sitä meidän kanaville jatkuvasti. Mut ei se kyllä kuulosta kauheen oikeelta mun korviin. Ja kyllä se edelleen vaan vaatii ihan helvetinmoista tuuria. Ei se niin toimi, että nytpä pistän tilin pystyyn ja sille tulee miljoonia seuraajia.
Samalla nykyinen yleisö vanhenee bändin mukana ja uutta pitäisi yrittää tavoittaa. Osittain saman taudin voi sanoa piinaavan koko genreä, ainakin jos keikkojen yleisödemografiaa käyttää jonkinlaisena mittarina. Toki, jos vielä Swallow The Sunin tapaan esiintyy Helsingin juhlaviikoilla ja järjestää balettiesityksiä, ei ehkä ihan nuorinta kohderyhmäsegmenttiä kannata paikalle odottaakaan.
– No joo, mutta siitä kyllä oon yhtä mieltä, että meille pitäisi löytää uutta yleisöä. Tuolla keikalla kun kattoo, niin ei siellä nuorisoa hirveesti näy. Mutta ehkä toi meidän musiikkikaan ei ole sellaista nuorison keskittymiskyvyn sopivaa.
Jos ei löydä uutta yleisöä, niin onko ainoa elinehto pitää niistä vanhenevista kiinni?
– Me ollaan sen verran karkoitettu niitä vanhojakin jo, et olisi kyllä ihan hyvä löytää uusia, Kotamäki toteaa naureskellen hiljalleen vähenevän oluensa äärellä samalla, kun naapuripöydässä istuva vanhempi rouvashenkilö ilmiselvästi tunnistaa muusikon. Se vaivaannuttaa Kotamäkeä.
Keskustelumme etenee nuorisomusiikkiin ja alkaa kuulostaa todennäköisesti juuri siltä, miltä vanhempien kuuluukin kuulostaa näiden pyöritellessä silmiään uusien, itselleen vieraiden ilmiöiden äärellä.
– Onhan toi metalcoren nousu ollut ihan uskomatonta. Kuuntelee jotain Lorna Shorea, niin siinähän tapahtuu sata asiaa sekunnissa, mutta en minä päälle nelikymppisenä pysty niitä enää kuuntelemaan. Se kuulostaa ihan sellaselta ADHD:lta pään sisässä, kuvailee Kotamäki ärtyneenä.
Niin, Lorna Shore tosiaan on aika kaukana Swallow The Sunista. Ja bändi myy jäähallit täyteen meillä ja maailmalla.
MY DYING BRIDEN UUSI LAULAJA?
Joulukuussa 2024 doom metalin brittilegenda My Dying Bride yllätti yleisönsä ilmoittamalla, että se lähtee seuraavana vuonna keikoille vokalistinaan Mikko Kotamäki. Bändin alkuperäinen solisti Aaron Stainthorpe oli kokoonpanosta sivussa ja syyt koko kuvioon olivat vähintään hieman hyhmäiset. Kotamäki hyppäsi vanhan suosikkiorkesterinsa keulille varsin turbulenteissa olosuhteissa, mutta sanoo pystyneensä ulkoistamaan itsensä bändin ja Stainthorpen draamasta täysin. Osansa laulaja toki sai.
– No siis, jos ei sieltä olisi tullut yhtään poikkipuolista sanaa mistään, niin ei se olisi tämä maailma missä me eletään. Se olisi maailma, missä ei olisi sotia eikä mitään, ja kaikilla olis vaan hyvä meininki. Tottahan toki odotinkin reaktiota, mutta mun hipiä ei onneksi ole ihan hirveän herkkä. Pääasia, että itellä on kivaa. Ja ohan se ollut mukavaa vaihtelua, hyvää porukkaa ja yhdessä tekemistä.
Kotamäen pesti jatkuu alkavana kesänä ja treeneissä on Englannin maaseudulla kevään mittaa käyty. Yorkshiressa parasta on kuulemma se, että pintti maksaa puolet siitä mitä Lontoossa. First things First. Viime vuoden loppupuolella My Dying Bride ilmoitti virallisestikin eronneensa laulaja Stainthorpen kanssa, joten miten on, joko Kotamäki on MDB:n uusi virallinen ääni?
– En tiiä, toteaa Kotamäki ja pitää pitkän, mietteliään tauon. ”En kai saa vielä sanoa tuohon mitään.”
Oluttuokiomme Helsingin pimenevässä iltapäivässä alkaa olla tyhjentyneen tuopin myötä ohi. ”Jaa, pitäiskö lähteä kattelemaan, kun muut roudaa?”, kysyy Kotamäki vetäessään tavaramerkikseen muodostunutta pipoa syvemmälle päähänsä. Tosiaan, vaikkei ole hommat enää aiempien aikojen tapaista kaaosta ja Swallow The Sun on viime vuosina aina vain ammattimaistunut, yksi asia ei muutu: Sopiessamme haastista, Kotamäki ehdotti sen ajankohdaksi juurikin samaa kellonaikaa, jolloin bändin load-in Tavastialle oli sovittu alkavaksi. Oli bändi ammatti tai ei, laulajahan ei nimittäin roudaa.