Makaan keravalaisen työhuoneen pöydällä tatuoitavana. Vieressä tilannetta valvoo kaksi mäyräkoiraa. Ihooni Sentenced-bändin logon erittäin tunnistettavaa S-kirjainta hahmottelee sama kaveri, joka oli mukana bändissä kolmen ensimmäisen albumin ajan: Taneli Jarva. Mikä olisikaan parempi yhdistelmä kuin teettä tatuointi ja tehdä haastattelu samaan aikaan?

Jarva on tehnyt jo kaksi albumia T.Jarva & The Dark Place -yhtyeen kanssa. Sentencedin ja The Dark Placen ilmaisut eivät voisi olla kauempana toisistaan. T.Jarva & The Dark Place soittaa tummanpuhuvaa folkia, ja bändi sai alkunsa Jarvan ja entisen Blake-kitaristi Sami Hassisen muodostamasta duosta, joka esitti keikoillaan laulaja-lauluntekijä -musiikin synkkiä helmiä. Nyt The Dark Place on keskittynyt täysin oman materiaalin ikuistamiseen.

Pitkään Jarva oli aina se tunnistettavan rähisevällä äänellä örisevä rock ’n roll -mies, joka yhdistettiin death metaliin, punkiin tai rouheaan heavy metaliin, sekä tietenkin kosteaan rock ’n roll -elämäntapaan. Lähes yhtä pitkään Jarva saattoi uskoa itsekin, että tämä on kaikkea sitä, mitä hänen tulee tehdä koko elämänsä ajan pitkään kestäneen tatuoijan uran ohella.

Nyt Jarva on taatusti seesteisempi kuin koskaan aiemmin elämässään. Vaikuttaa siltä, että 51-vuotiaana hän on sinut sekä menneisyytensä että tämän hetken suhteen. Annetaan Jarvan itsensä kertoa, mitkä askeleet ovat johtaneet tähän pisteeseen.

Kuva: Jaana Martinkauppi

Kolmen tai neljän soinnun pauloissa

Sentenced-ajoista asti Jarva on aina yhdistetty bändeihin. Hän ollut ensisijaisesti laulaja, ja samalla myös basisti. Kaiken tämän taustalla Jarva on aina ollut viehtynyt myös minimalistisemmasta musiikista.

Jarva kertoo laulaja-lauluntekijä -musiikin olleen aina hänelle mieluisaa kuunneltavaa, kunhan tästä varsin riisutusta ilmaisusta löytyy se ihan tietty tumma häivähdys sekä sävellyksistä että ihan erityisesti lyriikoista.

– Oon kuunnellut tällaista näennäisesti iisimpää musiikkia lähes koko ikäni, sieltä 90-luvulta asti. Leonard Cohenia ja Nick Cavea lähinnä. Niitä molempia yhdistää sellainen katkeransuloinen pohjavire, joka teki aina ison vaikutuksen.

– Jotenkin ajattelin aina, että tämä on sellaista musiikkia, jota haluan kyllä kuunnella, mutta jonka tekemiseen omat paukut ja rahkeet eivät riitä, vaikka mielenkiintoa olisi ollut. Singer-songwriter -juttujen vaikutteet ovat kyllä aina kuuluneet mun tekemisissä ihan sieltä Sentencedin ja The Black Leaguen ajoista asti. Varsinkin tekstien puolella.

– Mä en ole ikinä ollut mikään country-fani tai oikeastaan folk-musiikinkaan suurkuluttaja, mutta on muutamia tällaisia artisteja, jotka ylittävät nuo genrerajat. Sellaisia kuten Townes Van Zandt ja Neil Young. Niiden kautta mä tähän hommaan lähdin ja aloin tutustua myös biisinkirjoittamiseen itselleni ihan uudella tavalla.

Jos asiaa hieman kärjistää, metallimusiikissa voi piilottaa jopa vähän vaatimattomamman riffin tai melodian isojen säröjen tai kerrosten alle. Mies ja kitara -sävellysten paljon riisutumpi ilmaisu ei anna mitään anteeksi.

– Se tässä kiinnostavaa onkin, että jos näin simppelin biisin saa toimimaan ilman säröä, tuotantoa tai huutoa, niin se toimii todennäköisesti myös bändiversiona, Jarva jatkaa ajatusta ja viittaa sitten erääseen varsin tunnettuun artistiin.

– Ajatellaan vaikka Johnny Cashin American Recordings -levysarjaa. Ne levyt ovat kyllä myös hyvin tuotettuja ja mietittyjä, mutta se miten riisuttuina he saivat toimimaan Soundgardenin Rusty Cagen ja Nick Caven The Mercy Seatin Cashin esittäminä… Ne olivat hyviä biisejä alunperin, mutta jotkin Cash-versioista toimivat akustisesti jopa paremmin.

– Hyvä biisi on hyvä biisi, muodosta riippumatta. Se ei välttämättä katso genreä, onko se punkia vai doom metalia tai mitä tahansa. Jos biisi on riittävän hyvä, niin halutessaan sen voi saada toimimaan vaikka sitten akkarilla.

Mikä oli se käänteentekevä asia, joka sai unohtamaan epäilykset omien rahkeitten suhteen ja päätit kuitenkin lähteä kokeilemaan akustisempaa ilmaisua jo vähän ennen kuin T.Jarva & The Dark Place -yhtye muodostettiin?

– Ei mulla ollut mitään suunnitelmaa siihen, vaikka tällainen musa oli pitkään kiinnostanutkin. Akustinen kitara oli kulkenut mun matkassa ysäriltä asti, mutten ollut jaksanut koskaan opetella edes sointuja, Jarva hymähtelee.

– Jotenkin mulle tapahtui sellainen sisäinen herääminen noin kahdeksan vuotta sitten. Aloin opetella Neil Youngin ja Tuomari Nurmion biisejä. Otin rauhallisempaa ilmaisua haltuun lainabiisien kautta. Siihen ei ollut mitään yhtä katalyyttiä, enkä tuossa treenailuvaiheessakaan vielä edes ajatellut, että pystyttäisin mitään bändiä.

– Huomasin aika nopeasti, että niistä samoista saatanan soinnuista suurin osa niistä biiseistä kulkivat. Kolmella tai neljällä soinulla pääsi aika pitkälle. Siitä se lähti. Aika varhaisessa vaiheessa mukaan tuli Hassisen Sami, jonka kanssa alettiin rämpytellä menemään lainabiisejä. Ensimmäiset puoli vuotta soitettiin ihan vain omaksi iloksemme.

– Seitsemän vuotta sitten soitettiin ensimmäinen duo-keikka ja aika pian tuli selväksi, että omiakin biisejä pitää alkaa kokeilla. Siitä eteenpäin tämä on ollut niitä juttuja, kun yksi asia johtaa toiseen, ja toinen kolmanteen.

Jarva kertoo, että siinä vaiheessa kun hän alkoi ihan tosissaan soittaa lainakappaleita, jotka olivat hänelle jo entuudestaan tuttuja jopa vuosikymmenten takaa, hänen lähestymistapansa musiikkiin muuttui.

– Ensinnäkin oli se seikka, kun ei tarvinnut enää huutaa kaiken musiikin päälle. Nyt pystyin kontrolloimaan soiton voimakkuutta akkarilla. Samalla huomasin, että oma lauluäänialani on paljon lähempänä puheääntäni kuin se, mihin olin tottunut metalli-, rock- ja punk-yhteyksissä. Huomasin, että kitara ja laulu resonoivat samoilla taajuuksilla.

– Aloin rakentaa uutta ilmaisua siltä pohjalta, että laulu ja soitto todella ovat yhtä ja samaa soundia.

Kuva: Jaana Martinkauppi

Irti rock ’n roll -elämäntavasta?

Duo-keikat ja hieman myöhemmin kaksi albumia julkaissut T.Jarva & The Dark Place -yhtye otettiin alusta asti hyvin vastaan. Jarva on saanut uusia kuulijoita, mutta myös vanhat metallikuuntelijat ovat lämmenneet projektille.

Tämä on ollut hyvä asia siksi, että vuosien tai jopa vuosikymmenien ajan Jarvalta odotettiin ihan tiettyjä asioita. Jarvan ajateltiin olevan aina se rosoisesti huutava, lujaa soittava ja rock ’n roll -elämän ryydittämä tyyppi.

– Onhan se nyt selvää, että jos olen tehnyt 35 vuotta tietynlaista möykkää, niin mut mielletään siihen, Jarva sanoo.

– Ei siinä mitään. Luulen että jos tähän The Dark Placen kanssa tekemääni musaan laittaisi säröjä ja jynkytystä päälle, niin kyllä ainakin osasta biiseistä saisi tehtyä ihan metallibiisejä. Tämä avarakatseinen yleisö ollut hyvin kiinnostunut tästä kamasta. Osittain varmaan sen takia, että hekin ovat ikääntynyt samalla kuin minä itsekin.

– On se silti pikkaisen absurdia, että mut muistetaan yhä parhaiten niistä asioista, jotka tein tyyliin yli 30 vuotta sitten ihan junnuna. Toisaalta voin olla tyytyväinen siitä, että mut muistetaan edes jostain. Voihan se olla, että jos aloittaisin nyt ihan ummikkona puhtaalta pöydältä, eivät ovet aukeaisi ihan samalla tavalla kuin nyt.

Moni yhdistää Jarvan yhä Sentencediin. Jos ajatellaan sitä Jarvaa, joka kuului Sentencediin 90-luvun alussa tai joka asteli lavalle viskipullon kanssa bändin viimeisellä keikalla syksyllä 2005, on ero tähän hetkeen valtava.

– Vaikka Sentencedin viimeisestä keikasta on aikaa ”vain” parikymmentä vuotta, niin en mä välttämättä tunnista itseäni siitä tyypistä, joka vaikka sillä viimeisellä keikalla esiintyy, Jarva miettii virnistäen.

– Sitähän sanotaan, että ihmisen koko solukko uusiutuu seitsemän vuoden välein, joten siitä voi laskea, että meikäläisenkin sisuskalut ja aivosolut ovat uusiutuneet jo kolme kertaa sen jälkeen, kun olin Sentencedin kanssa lavalla viimeisen kerran. Vaikka mun historia on mitä on, niin kyllä mä jollain tasolla oon eri ihminen kuin tuolloin.

– Mä yritän pysyä tässä elämän kelkassa mukana rehellisenä itselleni. Multa kysytään usein, että miksen mä tee jotain death metalia? Mä voisin tehdä, jos multa syntyisi sellaisia biisejä, ja jos mulla olis paloa antaa jotain uutta tai edes kierrättää jotain vanhaa siinä genressä, mutta musta ei tunnu siltä. Olisi hyvin falskia tehdä jotain sellaista.

Mikä on muuttunut sen jälkeen, kun 2000-luvulla räyhäsit menemään The Black Leaguen kanssa yhä rujompaan suuntaan ja samoihin aikoihin tovin oli olemassa jopa vanhan liiton death metalia tehnyt Chaosbreed?

– Kai mä olen seestynyt? Kai mä olen vanhentunut? Kai mä olen pehmentynyt? Jarva luettelee päätään pudistellen.

– Kyllä tässä on maailmankatsomus moneltakin osin muuttunut. Samalla on tapahtunut tietynlaista rauhoittumista. Itseään on vaikeaa analysoida. En silti usko hetkeäkään, että olisin voinut tehdä vain koko ikäni niitä samoja juttuja, jotka olivat kaikki kaikessa kaksi- tai kolmekymppisenä. Elämässä on mentävä eteenpäin.

Tämä ajatus johtaa siihen, ettei The Dark Place -tyylistä musiikkia tai tekstejä olisi Jarvan kynästä voinut välttämättä edes syntyä juurikaan aiemmin kuin nyt ihan viime vuosina.

– Kyllä mä oon sanonut suoraan, ettei mulla olisi aiemmin kilometrit riittäneet tällaiseen musiikkiin, Jarva myöntää.

– Neljänkympin jälkeen alkoi tuntua siltä, että elämänkokemus oli tuonut mukanaan jotain näkökulmaa tähän hommaan. Olisin mielelläni tehnyt aiemminkin jotain tämän tyyppistä, mutta mulla taisi loppua teini-ikä vasta joskus kolmekymppisenä. Siinä mielessä oli ihan hyvä, etten alkanut yrittää tällaista syvällisempää ilmaisua ennen sitä.

Sanat ”äkkipikaisempi”, ”kärkkäämpi” ja ”kärsimättömämpi” nousevat esille, kun muistelemme nuorempaa Jarvaa. Samoin hänen elämäntapansa, josta hän oli paikoin lähes yhtä tunnettu kuin musiikistaan.

– Siinä oli sellaista rock ’n roll -elämää niin paljon ja niin kauan, että jossain vaiheessa siihen tapahtui ihan totaalinen kyllästyminen. En tietenkään ole raitistunut, mutta ehkäpä nämä tavat ovat vähän jalostuneet. Kun tässä on viimein oppinut käyttämään alkoholia, niin en näe mitään syytä lopettaa sitä.

Jarva ei peittele sitä, että hänen elämäntapansa olivat aikoinaan vähintäänkin vaarallisia ja ongelmallisia. Hän pyörittelee, ettei halua romantisoida sitä kaikkea, muttei toisaalta loatakaan kaikkea nuorempana kokemaansa.

– Näin jälkikäteen katsottuna varsinkin, totta helvetissä se oli lujaa ajoa kohti väistämätöntä loppua, mutta ei sitä nuorempana ymmärtänyt. Kyllä se aika ongelmallista oli. Se on koko tämän alan ilmiö. Tämä on harvoja duuneja, tai ainakin ”duuneja”, jossa sä voit dokata, ja sulta jopa odotetaan sitä tietynlaista sekoilua.

– Kun luin parikymppisenä kaikkien suurten rock-starojen sekoilukirjoja ja elämäkertoja, niin ne sekoilut olivat tietysti se paras osuus niissä kirjoissa. Sitten kun niitä kirjoja oli lukenut kymmeniä tai satoja, sama saatanan tarina ja kaari oli toistunut niissä kaikissa, ja sitä oli kokeillut itsekin, niin jossain vaiheessa sitä alkoi arvostaa ihan eri juttuja.

– Monille ainoa vaihtoehto rock ’n roll -elämästä irtautumiselle on raitistuminen. Moni tuttu ja ystäväkin ovat puolittain pakosta joutuneet laittamaan korkin kiinni lopullisesti. Onneksi itselle oli olemassa vaihtoehtoja tuolle.

– En halua jeesustella, koska en ole mikään rehabilitoitunut yksilö, mutta kyllä mä olen vähän erakoitunut ja viihdyn parhaiten näiden koirien kanssa kotona omissa oloissa ja omalla porukalla Helsingin yössä painamisen sijaan.

Kuva: Jaana Martinkauppi

Hengenheimolaisuudella uuteen ilmaisuun

Muistellessaan kaikkia bändivuosiaan, Jarva sanoo tunteneensa itsensä aina hieman ulkopuoliseksi. Tai ainakin ulkopuoliseksi niin sanotusta ”metalliskenestä”, josta aina puhuttiin, ja puhutaan toisinaan yhä.

Jarvan silmiin nousee pilke, kun hänen mieleensä nousevat ihan tietyt bändit noilta vuosilta 2000-luvulta. Niiden joukosta löytyy myös ihan suora yhteys The Dark Place -yhtyeeseen.

– Muistan kun The Black Leaguen aikana oli vahvaakin hengenheimolaisuutta Babylon Whoresin, Mannhain ja Blaken tyyppien kanssa. Samaan aikaan oli toiminnassa tuollaisia keskenään erilaisia, mutta hengeltään samanlaisia bändejä, ja vaikkei sitä tuolloin tajuttu, niin ehkä meillä oli sitten kuitenkin jonkinlainen skene olemassa.

– Tutustuin tuolloin myös Hassiseen, joka soitti tuolloin kitaraa Blakessa. Sittemmin me ollaan löydetty yhteisiä intressejä ihan erilaisesta musiikista, jolla ei ole juuri mitään tekemistä The Black Leaguen tai Blaken kanssa.

Jo ennen kuin asiaa ehtii edes nostaa pöydälle, Jarva haluaa painottaa ihan erityisesti Sami Hassisen roolia siinä, että The Dark Place -yhtye sai alkunsa. Jarva menee niin pitkälle, ettei koko yhtyettä olisi ilman Hassista edes olemassa.

– Sami on faktuaalisesti tehnyt tästä musiikista ison osan, eli en mä ole tässä projektissa ihan se ”singer-songwriter”, vaikka aloitimmekin T.Jarva Duona ja meistä tuli myöhemmin T.Jarva & The Dark Place.

– Hassinen oli se tyyppi, joka kannusti oman materiaalin tekoon, ja oli itse meidän omien biisien suhteen hyvin tuottelias. Hassinen järjesti asiat niin, että aika paljon ovia on auennut studio- ja keikkapuolella. Mä itse olisin hyvin todennäköisesti ollut helvetin tyytyväinen raapimaan jotain Neil Youngia parillekymmenelle ihmiselle.

– Se oli Sami, joka halusi viedä tämän homman askeleen tai pari eteenpäin, ja keskittyä omaan materiaaliin. Ei mulla ollut minkäänlaista aavistusta edes kokonaisen bändin rakentamisesta. Tai että tämä olisi keikkaileva bändi. Eikä varsinkaan siitä, että tästä tulee näin monisävyinen ja mahtavasti toimiva yksikkö.

Jarva muistelee, että kun The Dark Place oli neljä vuotta sitten menossa tekemään ensimmäistä levyään Espanjaan, hän eli täysin siinä luulossa, että he ovat menossa tekemään akustista duo-levyä.

– Tuolloin Puurulan Jukka ja Reinin Kartsa olivat päättäneet, että kyllä tähän otetaan kannut taustalle ja basso, ja siitä tämä bändi rakentui alkuperäisen idean ympärille täysin orgaanisesti, ja yhä ilman mitään agendaa.

– Nyt meillä on kasassa bändi, joka kuulostaa parhaimmillaan niin hyvältä, että musta tuntuu kuin mulla olisi ihan oma The Bad Seeds taustallani, mikä on aivan huikeeta. En olisi ikinä osannut visioida tällaista yksikseni.

Jarva ja Hassinen ovat löytäneet toisistaan erittäin synkkaavan, ja toisiaan täydentävän laulunkirjoituskaksikon. Jarva kertoo ihailevansa ihan tiettyjä piirteitä siinä, miten Hassinen kirjoittaa ja sovittaa kappaleita.

– Hassisella on ihan omanlaisensa melodiantaju. Se on jotain ihan erilaista kuin mihin mä olen tottunut. Mä en tietenkään musiikista mitään ymmärrä, mutta mä en kuule Samin ideoissa ihan sitä perinteisintä, suomalaista ja slaavilaista melankoliaa. Kuulen Samin jutuissa ihan erilaista melodisuutta.

– Sami saattaa raapia mulle soitettavaksi ihan vaan biisin aihioita, tai vielä pienempiä ideoita. Niitä saattaa tulla kerralla puolen tusinaa, ja mä sitten poimin sieltä ne jutut, jotka resonoivat mulle. Mä kirjoitan tekstejä koko ajan, joten mulle on tärkeää, että yksi Samin melodia saattaa saada mut miettimään jotain olemassa olevaa tekstinpätkää.

The Dark Placelle sävelletyt kappaleet sisältävät ihan erilaista syvyyttä kuin mihin Jarva itse oli aiemmin tekstittäjänä tottunut. Nyt ei tarvitse enää miettiä, miten sanat huudetaan tai öristään, tai sopivatko tekstit metalliseen ilmaisuun.

– Mun omat biisit syntyvät tekstien pohjalta ja mulla on puhelin ja iCloud ihan täynnä tekstin pätkiä, Jarva sanoo.

– ihaisempi materiaali on nyt viimeisimpänä mennyt Poison Whisky -bändille, mutta The Dark Placen kohdalla mulla on monesti ollut teksti pitkäänkin valmiina, ja mun on täytynyt vain löytää hyvä konteksti, mihin laittaa se.

– Se, että saan tekstit sopimaan lauluun, vaatii aika paljon hienosäätöä ja sovittamista. Tuo osuus on paikoin aika työlästäkin, mutta tekstejä syntyy koko ajan niin paljon, ettei niihin kaikkiin välttämättä ehdi ikinä tehdä musiikkia. Tämän uuden levynkin prosessi oli omalla tavallaan pitkä ja kivulias tie, mutta ehkä sen kuuluikin olla.

– Sami on tavannut sanoa, että jos taiteen tekeminen ei satu, niin kyseessä on viihdettä. The Light -levyn (2026) viihdearvo on varmasti lähellä nollaa, mutta keikoilla kappaleita ei voi vetää otsa yhtä rypyssä. Mukaan tulee väkisinkin tahallista ja tahatonta komiikkaa, mutta ei se tarkoita yhtään sitä, etteivät biisit oli syvistä paikoista peräisin.

Kuva: Jaana Martinkauppi

Rähisijästä levylaulajaksi

Puhuessaan T.Jarva & The Dark Place -yhtyeen lyriikoista ja hänen omasta suhteestaan tekstittämiseen, Jarva nostaa uudelta The Light -albumilta ihan tietyn kappaleen, jonka tekstittäminen oli erityisen inspiroivaa.

Sanotaan, ettei vanha koira opi uusia temppuja, mutta Jarva on saanut todeta tämän väittämän vääräksi.

– Grand Central Bluesilla oli Hassisen säveltämä musiikki, johon mulla ei ollut valmiina mitään sanoja. Halusin ihan kokeilumielessä kirjoittaa toisen ihmisen näkökulmasta, koska usein biisit mielletään niin, että laulaja on kertoja ja kertoja on sama henkilö kuin kirjoittaja. Halusin irtaantua tuosta ja kirjoittaa erobiisin toisen ihmisen kulmasta.

– En ole kappaleessa muuta kuin kirjoittaja. Se oli sellainen projekti, jossa opin jotain uutta. Että voin kertoa tarinan menemällä toisen ihmisen rooliin. En ole sitä tehnyt aiemmin. Eivät mun tekstit ole autobiografisia päiväkirjoja olleet, eli tietynlainen taiteellinen vapaus mulla on aina ollut, mutta nyt irroitin itseni tuosta tekstin kertojasta ihan täysin.

– Luin aikoinaan Nick Caven haastattelun, jossa hän kertoi The Boatman’s Call -albumin (1997) jälkeen, että teki ehkä liian henkilökohtaisen levyn sillä tavalla, että biisit olivat liian sidoksissa hänen elämäänsä tuolla hetkellä. Cave sanoi, että artistin pitäisi aina välttää sitä, ettei levystä tule liian henkilökohtainen, koska ennen pitkään se elämäntilanne menee ohi ja ei voi enää itse samastua yhtään kappaleisiin, eikä välttämättä voi alunperin kukaan muukaan.

– On noin käynyt mulle itsellekin. En pystynyt pitkään aikaan edes ajattelemaan Sentencedin Amok-albumia (1995), koska se osui itselleni sellaiseen elämäntilanteeseen, jota en pystynyt ajattelemaan. Oonkin aina pyrkinyt tekemään teksteistäni sen verran monitulkintaisempia, etteivät mun tekstit olisi vain mua. 

”Se sama asia, joka on traagista, voi olla toisaalta myös koomista”, Jarva sanoo puhuessaan siitä, että The Dark Placen tummista vesistä löytyy aina myös ymmärrystä elämän ironialle.

– Nämä tekstit ovat usein peräisin todella pimeästä paikasta, mutta kyllä niihin lähes poikkeuksetta jokin sellainen lakoninen tai sarkastinen piikki on pitänyt laittaa, osoitellen ennen kaikkea itse itseään, Jarva jatkaa.

– Livenä tuntuu vielä vähän kepeämmältä. Ei me haluta esittää mitään itkuvirsia vollottavalle seurakunnalle. Meille on Samin kanssa muodostunut sellainen hyvä kemia, minkä myötä voidaan pistää stand-upiksi vähän kaiken suhteen. Olemme esiintyviä taiteilijoita ja vaikka emme olekaan viihdetaiteilijoita, niin pitää keikassa nostattavaa fiilistä olla.

Muutaman kerran aiemminkin Jarvan on kuultu ennemmin laulavan kuin huutavan, jopa The Black Leaguen tietyissä kappaleissa, mutta nyt akustisemman musiikin ja erilaisten tekstien äärellä Jarvan on todella pitänyt laulaa.

– Olin aika epävarma sen suhteen, voinko laulaa tällä tavalla, mutta sitten kun sitä lähti tekemään, niin se laulaminen tuntuikin aika luonnolliselta. Nyt kun asiaa ajattelee, niin ihmettelen jo itsekin, että miksei olisi tuntunut?

– Lehtisaaren Jani, vanha oululainen kaveri, sanoi mulle jo aikoja sitten, että olisi mukavaa, jos laulaisin omalla äänelläni. Se sai mut miettimään, että mitä sä oikein tarkoitat? Mähän löysin oman ääneni Amokin aikoihin? Mutta tottahan se oli, että ei se örinä ollut mun puheääneni, eikä siten myöskään se oikea lauluääneni.

– Mulla on ollut helvetin huono itsetunto laulajana. Ajattelin aina, etten ole mikään oikea laulaja, vaan ikään kuin ”valelääkäri”, joka ei ole vain jäänyt koskaan kiinni siitä, ettei ole oikea laulaja. Ajattelin, että oon onnistunut aina bluffaamaan nuotin vierestä huutamalla. Olin fakkiintunut siihen kaavaan, että rähinä vaan on se mun ilmaisu.

– The Black Leaguen loppuaikoina tehtiin useampi levy Leidenin Hannun tuottamana. Se laulatti mua ihan tosissaan, ja tavallaan opetti mut laulamaan. Hannu sai mut vähentämään sitä rähinän määrää. Sen tarkoitus ei ollut muuttaa mua laulajana, vaan se teki selväksi, ettei rankkuus tule siitä örinän määrästä, vaan ihan muista asioista.

– Noissa sessioissa aloin uskoa, että ehkä mä voin olla myös laulaja. Siitäkin on kyllä aikaa, koska viimeinen The Black League -albumi ilmestyi vuonna 2009, joten pieni harkinta-aika laulajaksi ryhtymisessä piti vielä ottaa.

T.Jarva & The Dark Place -albumeilla lauluvastuu ei ole jäänyt vain Jarvalle ja Hassiselle, vaan todella hekumallisia sävyjä musiikkiin tuovat myös upeat naislaulajat Riina Rinkinen, Tarja Leskinen ja Hanna Wendelin.

– Se on kyllä ollut aivan huikea homma. En olisi osannut kuvitellakaan, että saadaan tällainen kokoonpano ympärille. Nuo naisethan saavat mutkin kuulostamaan hyvältä, Jarva hymähtelee vilpitöntä kiitollisuutta äänessään.

T.Jarva & The Dark Place Tampereen G Livelabissa. Kuva: Jaana Martinkauppi

Omia tekemisiään ei pääse pakoon

Moni ihminen käy läpi sellaisen kaaren, jossa teini- ja nuoruusvuodet koetaan aikuistumisen jälkeen tovin aikaa niin noloina, ettei edes vanhoja koulukuvia halua hetkeen nähdä, eikä niihin pysty suhtautumaan mitenkään. Taiteesta tai muista aikaansaannoksista puhumattakaan. Ajan kuluessa ihminen oppii hyväksymään nekin osaksi omaa itseään.

– Sanotaan näin, että kun on tehnyt 16-vuotiaasta asti musiikkia ja sitä on pistetty siitä asti myös levylle, niin siinä on se puoli, että vanhoja tekemisiään ei pääse koskaan totaalisesti pakoon, Jarva naurahtaa kuivasti.

– En voisi koskaan sanoa, ettei jotakin mun tekemää ole olemassa, koska joku voi aina kaivaa sen vanhan levyn levyhyllystä ja pistää soimaan. Toki ei mulla siellä teksteissä tai musassa ole mitään niin noloa tai raskauttavaa tuotantoa, mutta ne ovat olleet sellaisia vaiheita elämässä, jotka mä näen ja koen nyt ihan eri tavalla tässä elämässä.

– Jos puhutaan varhaistuotannosta tai Sentencedista, niin kirjoitin North From Here -albumin (1993) juttuja 17-vuotiaana. En pystynyt pitkään aikaan suhtautumaan niihin millään tavalla. Sitten tuli vaihe, jossa aloin ajatella, että noh, tässä on sitä nuoren miehen vitutusta, epävarmuutta ja angstia, joka muuten purkautui aika uskottavalla tavalla.

– 35 vuotta musan kirjoittamisen aloittamista myöhemmin pitää osata olla myös itselleen armollinen. Mikä oikeus mulla on viisikymppisenä arvostella sitä 17-vuotiasta jätkää, jota ei ole olemassa enää? 

– En pystyisi enää tekemään tai laulamaan sillä tavalla. Oon joskus leikilläni sanonut, että mulle tuli äänenmurros vasta North From Heren jälkeen. Nyt osaan antaa tuollekin ajanjaksolle arvoa. Sitä paitsi aika moni siitäkin tykkää.

Kun tässä parhaillaankin hakataan toimittajan ihoon Sentencedin logon ikonista S-kirjainta, ei voi olla nostamatta esille sitä seikkaa, miten omaa elämäänsä Sentencedin ja samalla Jarvan perintö on elänyt musiikissa.

Paikoin tuntuu jopa siltä, että arvostus bändiä kohtaa vain kasvaa ja kasvaa vuosikymmenten kuluessa.

– Tässä kun on näitä ässiä tatuoinut ihmisten ihoon, niin on mulle itsellekin kristallisoitunut se, että eihän tämä ole kenenkään meidän jäsenen bändi ollut enää pitkään aikaan. Sentencedia ei ole ollut olemassa 20 vuoteen ja siitä on 30 vuotta, kun mä lopetin bändin omalta osaltani, mutta silti se merkkaa monille ihmisille paljon.

– Haluan alleviivata sitä, että Sentenced on kuuntelijoiden ja kokijoiden bändi. Kaikki me kuten minä, Rannan Vesku ja Lopakan Sami ollaan omassa elämässä menty eteenpäin ja tehty omia asioita, mutta silti Sentenced on asia, joka pysyy muuttumattomana. Se ei sillä tavalla kosketa enää meidän elämää, mutta kuulijoille se on merkittävä asia.

Jarva hymähtää, että toisaalta on hyvä, kun oli bändejä kuten Motörhead, jotka eivät muuttuneet miksikään, mutta löytää vastapainoksi myös tapauksia, kun artisti tai bändi on alkanut toimia hänelle vasta muutoksen jälkeen.

– Swans on kyllä sellainen tapaus, lukuunottamatta ihan viimeisimpiä levyjä, että arvostan niitä korkeammalle kuin sen 80-luvun kolina- ja huuto-osaston, jota niin usein tunnutaan pidettävän täysin ylittämättömänä.

– Se on uraauurtavaa ja merkittävää kamaa, ja diggaan muuten siitäkin, mutta 90-luvulla ja 2000-luvun uuden tulemisen myötä Swans kypsyi sillä tavalla, että sieltä alkoi tulla sellaisia levyjä, jotka aukesivat mulle paljon paremmin kuin se 80-luvun industrial- ja noise-henkinen kama. Moni on varmasti eri mieltä, mutta se ei haittaa.

Jossain rinnakkaisessa todellisuudessa on varmasti olemassa maailma, jossa Miika Tenkula ei vielä kuollut ja itse asiassa Sentenced tekee vielä tänäkin päivänä death metalia, julkaisten ties miten monennen albuminsa.

– Se, olisiko itselleen rehellistä julkaista koko ikänsä teknistä death metalia huutaen vihasta, onkin ihan toinen juttu. Sitten se olisi ollut uravalinta, mikä olisi ollut ihan toinen asia, Jarva sanoo.

– Täysi kunnioitus sellaisia artisteja kohtaan, jotka pystyvät tekemään niin, että rakentavat uransa muuttumattomuuden varaan ja tekevät asiaa, mitä heiltä odotetaan. Mutta onhan se fakta, että Slayerin Tom Araya huutamassa niitä saatanallisia sanoituksia eläkeikäisenä ukkona… Ei se ikävä kyllä ole rehellistä. Se on teatteria.

– Se on ihan fine, jos se riittää, se on se peruste tehdä musiikkia ja ihmiset haluavat sitä kuulla. Mikäpä minä olen sitä haastamaan. Mutta mulle olisi ollut ihan painajaista, jos mun koko elämäni olisi väkisin ja pakotusti pelkkää death metalia.