Noora Louhimo ja Helena Haaparanta ovat kaksi todellista voimanaista suomalaisessa musiikissa. Molemmat ovat tulleet ihmisille tunnetuksi varsinkin metallista, mutta kummankin sydän sykkii musiikille todella kirjavasti.
Louhimo lauloi toistakymmentä vuotta Battle Beastin keulilla ja tuli tunnetuksi sarvipäisenä raivottarena, mutta hän on ollut aina paljon muutakin, kuten Noora Louhimo Experience -sooloyhtye, duo-keikat ja monet muut projektit ovat osoittaneet. Viime vuonna Louhimo jätti Battle Beastin ollakseen kaikkea sitä, mitä hän todellisuudessa on. Nyt Louhimolla on jo monia rautoja tulessa, ja viime keväänä hän otti kotiin voiton Tähdet, tähdet -ohjelmassa.
Haaparanta nousi monien metallifanien tietoisuuteen Tacere– ja Crimfall-yhtyeiden laulajana, mutta myös hän on aina tehnyt laulajana paljon muutakin. Monet projektit ovat vieneet Haaparantaa pop- ja rock-maailmoista tanssilavoille saakka. Viime keväänä Haaparanta osallistui The Voice of Finland -ohjelmaan ja jo hänen ensimmäinen esiintymisensä teki yleisöön suuren vaikutuksen. Tänä lauantaina hän laulaa Seinäjoen Tangomarkkinoiden finaalissa.
Molempien laulajien intohimo on musiikki. Ei siis vain laulaminen, vaan säveltäminen, tuottaminen, esiintyminen, visuaalisuus ja kaikki se, mitä musiikkiin voikaan kuulua. Tämän kääntöpuolena he ovat kyltymättömiä tutustumaan musiikin kaikkiin puoliin, mikä on ollut aiemmin heille myös kuormittavaa elämän myötä- ja vastamäkien keskellä.
Metalheim onnistui saamaan aikataulut osumaan yksiin ja saattoi Louhimon ja Haaparannan samaan pöytään juttelemaan. Kaksikko tiesi entuudestaan toistensa tekemisistä ja ovat aina kannattaneet toisiaan, mutta he eivät ole varsinaisesti koskaan tavanneet ja tutustuneet. Keskustelu oli paikallaan, koska heillä on niin paljon yhteistä.
Ryhdytäänpä siis keskustelemaan siitä, miksi ja miten Haaparanta ja Louhimo tekevät juuri sitä, mitä he tekevät.
Kuva: Jaana Martinkauppi
Monia erilaisia rautoja tulessa
Sekä Haaparannan että Louhimon kevääseen 2026 mahtui paljon kaikkea, joten ihan ensimmäisenä on kysyttävä molemmilta, että mitä kuuluu? Mitkä asiat innostavat juuri nyt? Mikä saa teidät molemmat huokumaan energiaa?
Näitä kysymyksiä ei tarvitse iskeä pöytään kovinkaan montaa, kun kaksikko kertoo kumpikin vuorollaan heille juuri tapahtuneista tai pian tapahtuvista asioista, joita kuunnellessa ei voi olla innostumatta itsekin.
Noora: – Onhan tässä ollut tosi hektistä Tähdet, tähdet -homman myötä, ja kysyntää olisi vielä enemmänkin!
– Mulla on uusi albumi työn alla ja siitä tulee mun haaveilemallani tavalla popimpi albumi, mutta siellä kuuluvat kyllä kaikki mun rock- ja heavy-vaikutteet. Tekeillä on siis ikään kuin Noora Louhimo Vol 2. Nyt viedään hommat isommaksi ja mulla on vihdoin hyvä tiimi taustalla, jonka kanssa voin suunnitella näitä tuotantojani pidemmälle.
– Keikkailen tietysti jatkuvasti. Nokia Arenalle on tulossa vierailuja pariinkiin otteeseen, eli Pate Mustajärven muistokonsertti, Mansen Tähdet -konsertti sinfoniaorkesterin kanssa ja tietenkin Manserock-konsertti Tampereen Tammelan stadionilla. Sekä tietysti Ylen 100-vuotis juhlakonsertti Veikkaus Areenalla.
– Tämä kaikki inspiroi mua ihan valtavasti. Tottakai kun hyppää ihan täysin itsensä taakse, eikä voi enää turvautua bändiin vaan tehdä täysin omaa juttua, on se aika pelottava hyppy. On pakko uskoa itseensä ihan täysin. Monille mun lähtö Battle Beastista olikin tosi yllättävää, mutta mulle itselleni kaikki tämä on mennyt juuri niin kuin pitikin mennä.
– Oon haaveilut pikkutytöstä asti siitä, että olisin sooloartisti. Oon aina ihaillut artisteja kuten Celine Dion, Whitney Houston ja Michael Jackson. Kun olin tuossa heavy-hommassa, halusin elää sen kokemuksen täysillä siitä asti, kun mut 13 vuotta siihen kutsuttiin, mutta samalla käännyin usein pois tilaisuuksista, joissa laajentaa repertuaariani.
– Ääni mun päässäni sanoi: ”Mutta Noora, muistatko sä, että oot aina halunnut olla sooloartisti?” Mitä enemmän bändin kanssa tuli kiire, sitä enemmän sisäistin, että mun on tehtävä se valinta. Tässä ei enää nuorruta, ja koskaan ei voi tietää, miten kauan tällä planeetalla ollaan.
– Mietin pitkään, että milloin olisi se hyvä hetki lähteä bändistä. Kesti kauan ymmärtää, ettei koskaan ole hyvä hetki. Se oli vain tehtävä. Mä olen aina ollut ihminen, jonka on mentävä eteenpäin. On koettava uutta ja kehityttävä. En ole vain laulaja. Oon biisinkirjoittaja, -tuottaja ja kaikkea, ja haluan tehdä kaikkea. Nyt aion tehdä sitä kaikkea.
Helena: – Tällä hetkellä on meneillään todella jännittäviä asioita Tangomarkkinat-pelin merkeissä. Tilanne on auvoinen siinä mielessä, että vihdoin elämässä pystyy ihan taloudellisestikin keskittymään musiikkiin ja jopa kilvoitteluun.
– Melko stabiili työvuosi musiikin parissa on taittunut kesään. Ikuisena opiskelijana miellän vuodenkierron alkavaksi yleensä elokuun puoliltavälin. Tässä tullut altistettua itseään, uskallustaan ja ammattitaitoaan jos jonkinlaisissa keitoksissa. Oon tehnyt ehkä määrällisesti vähemmän kuin monena aiempana vuonna, mutta sitäkin tymäkämpää.
– Kilpailemisen ohella olen tuottanut eteenpäin omaa musiikkiani: debyyttipitkäsoitto soolopolulla kiiluu silmissä, mutta selkeät askelmerkit on vielä kirjaamatta. Toisaalta tämä Tangomarkkinoiden laulukilpailun finaali tuli nyt tähän: Voi olla, että haluan tovin keskittyä ihmisten tanssittamiseen, ennen kuin koetan puskea musaa taas ulos.
– Haluan olla myös paremmin selvillä indie-artisteille todella merkittävän alustan, Spotifyn uusista tuulista: Editorial-listausten ohjasten siirryttyä ruotsalaisiin käsiin on ainakin uusien julkaisujen kuuntelun ja listausharkinnan kesätauko pidentynyt, ja itselleni on vielä epäselvää, onko itsenäisesti julkaisevien artistien edes mahdollista saada enää apua.
– Voin toki investoida julkaisuihin niin paljon rahaa kuin tileiltäni irtoaa, mutta ilman toivoa ulkopuolisesta vetoavusta se ei tunnu ainakaan nyt kovin mielekkäältä. Katsotaan, josko seuraava sinkkuni laskeutuisi tanssikansan makuun sopiville aalloille, joiden kanssa oon jo tovin flirttaillut. Tai vaihtoehtoisesti voin laittaa ulos krautrockia.
– On tässä myös yksi musiikillinen vanha suola janottanut viime aikoina useampaakin ihmistä. En kerro tässä vaiheessa enempää, mutta joskus käy myös näin, että pitkän ajan jälkeen saatetaan kaivaa jokin vanha projekti naftaliinista ja sitä on hauskaa tehdä. Pian tehdään erään vanhan jutun kanssa jotain todella siistiä!
Kuva: Jaana Martinkauppi
Merkityksellinen kutsumus elämäntehtävänä
Tätä kaksikkoa kuunnellessa meinaa hengästyä itsekin. Molemmat ovat täynnä intoa. Halua elää ja kokea asioita. Molemmat naureskelevat puolivakavasti, että vaikka he ovatkin nyt valmiina vaikka minkälaisiin elämyksiin ja itsensä haastamiseen, elämän aikana on myös pitänyt oppia sanomaan ”ei”, eikä lähteä mukaan ihan kaikkeen.
42-vuotias Haaparanta ja 37-vuotias Louhimo ovatkin saaneet oppia monia asioita kantapään kautta. He molemmat ovat innostujia. Innokkaat ihmiset kokevat monista asioista, että niiden on tapahduttava nyt tai ei koskaan. Innostujan suurin haaste on se, että hän tekee kaikkea kaikkialla toisinaan oman jaksamisensa kustannuksella.
Liian monesti unohtuu se, että jopa niiden kaikkein innostavimpien intohimojen tekeminen on kuluttavaa. Maailma antaa aina signaaleja siitä, että vain vastenmielinen työ on väsyttävää. Nyt molemmat voivat hyvin ja tekevät rakastamiaan asioita, mutta matka tähän pisteeseen asti on ollut täynnä opettavaisia kapsahduksia.
Helena: – Mä oon onnistunut nuorempana useampaan kertaan ajamaan itseni rakastamillani asioilla burnoutiin. Eli tilaan, jolla ei taida tänä päivänäkään olla virallista F-luokitusta, vaan sinne lääkärin papereihin taiteillaan aina jokin hieno käsite kuten masennus tai ahdistus tai jotain vastaavaa, jotta saadaan ihminen ylipäänsä nukkumaan.
– Sitten kun se kaksi viikkoa on lääkkeiden voimin nukuttu ja ihminen on saatu ajettua ylikierroksilta alas, lähdetään takaisin hommiin. Siitäkin huolimatta, että toipumisessa saattaisi mennä oikeasti puoli vuotta tai vuosi.
– Ihan viime vuosien aikana oon oppinut ajamaan tätä omaa paattiani sillä tavalla, ettei ole enää tullut loppuunpalamisia. Nyt voi painaa kaasuakin välillä, mikä on ollut aika lystiä. Pitää kuitenkin aina muistaa, että pahimmillaan olen ollut sellaisessa tilanteessa, etten ole päässyt ylös sängyn pohjalta hoitamaan oikein mitään juttuja.
– Siitä on onneksi yli 10 vuotta, kun viimeisin HC-lamaannus iski. Nyt on sellaista tervettä luottamustakin tulevaan ja tietää olla ajamatta itseään piippuun. Voin luottaa siihen, että jos jokin pieni töyssy tulee, niin siitäkin selvitään.
Noora: – Toi sun stoori kuulostaa niin tutulta. Mulle todettiin vihdoin viime kesänä ADHD. Se selittää todella paljon sitä, minkä takia itselle esimerkiksi tunnesäätelyasiat ovat todella haastavia. Sen takia oon ajanut itseni monet kerrat loppuun tekemällä juurikin niitä kivoja juttuja, enkä todellakaan ole malttanut sanoa mihinkään ei.
– Se on sellainen ammattitauti. Ajatus siitä, että nyt mun on sanottava kyllä kaikkeen, tai sitten mä en kohta ole enää relevantti. Koska niinhän siinä muka käy, että jos oot viikon poissa kuvioista, niin kaikki unohtavat sut. Siihen on ollut opittava, että ei sitä tarvitse olla koko ajan ja joka paikassa, jotta voi tehdä tätä mitä eniten rakastaa.
Helena: – Nykyään tuo noheva markkinointi on helppoa, vaikka se onkin todella kuormittavaa. Vaikka olisi tosi pienet ympyrät kuten indie-artistilla on, niin kyllä se some laulaa. Jos se laulaa tarpeeksi kiinnostavia asioita, niin kyllä siellä aika kivasti saa korvia käännettyä ja jokin ihan random keikkahöpinä on ihmisistä tosi kiinnostavaa kuunneltavaa.
Noora: – Muutama vuosi sitten otin itselleni sometiimin, joka on auttanut mua ihan älyttömästi. Tunnistin sen, että mä tartten tuota, jotta mun omat resurssit ei kulu siihen somen ylläpitämiseen. Mulla on henkilöt, jotka ylläpitävät noita markkinointikanavia ja voin keskittyä siihen, minkä koen olevan se oma duunini kaikissa eri sfääreissään.
– Mullakin oli joskus sellainen tilanne, etten halunnut antaa mitään lankoja kenenkään muun käsiin. En kyennyt luottamaan siihen, että muut voivat tehdä sitä. Sekin on tullut vasta ajan ja iän myötä.
Helena: – Myös musiikkituotannossa sen lastin jakaminen on ollut oikeasti hyvä juttu ja kivaa. Ei tarvitse olla vain yksi tyyppi yrittämässä tehdä kaikkea, vaan on tiimi tekemässä asioita yhdessä. Useilla aivoilla voi syntyä niin paljon herkumpaa kamaa kuin mihin vain omilla aivoillaan pystyisi, mutta siinäkin on pystyttävä luottamaan muihin.
Monien asioiden tekemiseen ja kaikenlaisen kokeilemiseen liittyy myös asenteita, jotka eivät ole ihan tasa-arvoisia.
Vieläkään ei ole päästy ihan täysin irti siitä asenteesta, että miespuolisen taiteilijan tehdessä vähän kaikkea, hän on moniosaaja ja visionääri. Naisen tehdessä samaa taas ihmetellään, että eikö tuo nyt osaa päättää. Pahimmassa tapauksessa naisia sanotaan jopa tyrkyiksi ja epätoivoisiksi, jos he vaeltelevat erilaisten ilmaisujen parissa.
Helena: – Mä oon saanut tällaisia kommentteja. Otin muutama vuosi sitten uudeksi hommaksi kuoron johtamisen. Kävin intensiivikurssin. Kuorossa multa kysyttiin, että miksei kukaan tiedä kuka mä olen? Vastasin, että koska mä ”pallolaajenen.” Eli en mene yhteen suuntaan ja tee yhtä asiaa, vaan teen musiikkia kaikilla tavoilla.
– Siitä kun alkaa laskea tunteja, että ehtiikö ihminen elinaikanaan jotenkin ”perille” yhdessäkään asiassa, jos se tekee paljon kaikkea, niin ei välttämättä, mutta pysyypähän homma mielekkäänä itselle.
Noora: – Mulle tulee ensimmäisenä mieleen, että ei se ole vaikkapa Helenan tai mun ongelma, jos joku ajattelee noin. Itse asiassa mua ei edes kiinnosta se, jos joku on tuota mieltä. Oon ollut todella epävarma itsestäni ja hakenut itseäni, mutta tähän ikään mennessä oon päässyt siihen pisteeseen, etten ajattele enää sitä, mitä muut ajattelee.
– Mä käytän energiani siihen, että luon taidetta, saan puhuteltua ihmisiä ja saan tuotua ihmisiä yhteen. Se on mun elämäntehtäväni. Esiintyjänä mä haluan tuoda ihmiset yhteen ja luoda yhteenkuuluvuuden tunnetta. Tämä on mun tapani luoda maailmanrauhaa. Tekemällä musiikkia saan toivon mukaan voimannutettua ihmisiä jaksamaan.
Helena: – Se on tärkeää, että päänuppityö siitä, miksi tätä tehdään, on jo tehtynä. Voihan sitä naureskellen kutsua jonkinlaiseksi hulluudeksikin, että joku tekee 10 000 tuntia töitä sen eteen, että ihmiset saavat kuultavakseen musiikkia, mutta jos siellä taustalla on se missio ja tarkoitus, joka ollaan itse luotu itsellemme, niin se on hyvä.
– Jos mä voin vaikkapa vetää sen keikkamaskin päälle ja mennä tuonne lavalle tanssittamaan ihmisiä, niin se on tärkeää, koska ihmiset haluaa tanssia ja tanssi tekee ihmisille hyvää. Se on mun missio. Se on merkityksellistä. En tarvitse siihen ketään muuta kertomaan erikseen minulle, että teen nyt jotain oikeaa tai että en tee.
Noora: – Kun oli puhetta burnouteista ja muusta, niin nuo ovat olleet just niitä hetkiä, jotka ovat saaneet miettimään, minkä takia teen tätä. Parikymppisenä riitti vain se fiilistely siitä, että pääsen kailottamaan lavalle, mutta viimeistään kolmekymppisenä olen halunnut löytää tarkoituksen kaikille asioille omassa elämässäni ja ympärilläni.
– Mä oon saanut tietynlaisen mielenrauhan ja vapautuneisuuden tämän tekemiseni suhteen. Mulle on sanottu, että vapautuneisuus huokuu musta. Mä en enää epäröi. Mä en mieti enää yhtään sitä, että mitä ”saa” tai ”ei saa” tehdä, vaan teen kaikkea sitä, mistä olen kiinnostunut. Mun mielestä se on sitä, mitä jokaisen taiteilijan pitäisi tehdä.
– Ei sillä, aina tulee niitä huijarisyndrooman oireita välillä. Ei varmuus siitä, mitä haluaa tehdä, poista sitä itsensä epäilemistä. Se mikä on auttanut asiassa on se, että menen jokaisen keikan jälkeen juttelemaan fanien kanssa ja se on ollut se asia, joka on auttanut hälventämään huijarisyndroomaa. Kun kuulee sen, että tekemisillään on merkitystä.
Helena: – Kyllä sillä vuorovaikutuksella on valtava merkitys. Mä muistan ikuisesti sen, kun oltiin Italiassa keikalla Crimfallin kanssa ja eräs nuori tyttö tuli itkien juttelemaan. Se tyttö itki ihan suunnattomasti, kun pääsi tapaamaan oman sankarinsa. Tytön äiti kertoi, että tyttönsä on kuunnellut meitä aina ja olemme pelastaneet hänen henkensä.
– Ei niiden tarinoiden tarvitse olla noin dramaattisia, mutta jo se, että on tehnyt musiikillaan jonkun päivästä vähän paremman, tekee tästä tekemisestä sen arvoista. Ei sen tarvitse olla kymmenen tuhatta ihmistä joka päivä, vaan edes yksi ihminen aina silloin tällöin. Noissa hetkissä ymmärtää aina sen, miksi tekee sitä mitä tekee.
Kuva: Jaana Martinkauppi
Tutkimusmatkoja omaan ääneen
Kaksikon puhuessa laulamisesta, ei jää tuumaakaan epäselväksi, että he haluavat aina löytää uusia puolia äänestään.
Sekä Haaparanta että Louhimo ovat laulaneet elämänsä varrella monenlaista musiikkia metallista iskelmällisimpään tulkintaan, ja kaikkea tältä väliltä. Kummankaan heidän matkansa laulajana ei ole kuitenkaan vielä lopussa. Tai lähimainkaan. Kun he puhuvat laulamisesta, käsite ”epämukavuusalue” toistuu monen monituista kertaa.
Noora: – Mun elämäni on teema on nykyään se, että epämukavuusalueille on mentävä, ja syvälle. Aina kun sinne menee, niin se muuttuu mukavuusalueeksi, kun sinne menee tarpeeksi monta kertaa. Se on ainoa tapa oppia jotain itsestään ja mennä artistina eteenpäin sellaisiin seikkailuihin, joista nauttii musassa lopulta kaikkein eniten.
Helena: – Tämä resonoi todella vahvasti. Omaksumani laulupedagoginen ote tasapäistää ja arvottaa laulajat ja lauluäänet yhtä tärkeiksi ja hyviksi, ja siksi kilpaileminen on tuntunut aina olevan vastoin elämäni mittaista eetosta, enkä aiemmin ole halunnut lähteä sellaisille teille. Oon jopa vältellyt sellaisia super jännittäviä ja isoja tilanteita musiikkielämässäni, mitä Voice- ja Tangomarkkinat nyt ovat.
– Oonhan mä päässyt muinoin Crimfall-bändin riveissä laulamaan 6000 hengen hallille, mutta sekin on vähän eri, kun siinä on turvallisesti bändin riveissä. Tajusin tämän pari vuotta sitten, kun olin Ropeconissa laulamassa yksin siellä lavalla Helsingin Messukeskuksessa. Jalat meinasivat lähteä alta. En ollut altistanut itseäni tuollaisiin tilanteisiin!
– Päätin mennä ihan täysillä juuri tuota päätyä kohti. Halusin kokea megajännittäviä tilanteita. Aloin oikein hamstrata itselleni laulukilpailuja ja isoja esiintymisiä isoissa tuotannoissa. Mä tarvitsin sitä kokemusta pakkiini. Kävin karaokeskabaa, Tangomarkkinat semifinaaliin asti ja kaikkea, minkä jälkeen Voice-matka oli vielä ihan oma juttunsa.
– Muahan ei siis ole koskaan diagnosoitu, enkä tiedä olenko AuDHD tai jokin muu kirjainyhdistelmä, mutta aivan varmasti jollekin kirjolle kuulun itsekin. Tämä ei tarkoita sitä, ettei voisi mennä niille epämukavuusalueille vaikka se kuinka jännittäisi. Oonkin oikeastaan just päinvastaisesti halunnut kalastella niitä itselleni uusia, jännittäviä asioita.
Noora: – Tuokin on sitä itsensä kehittämistä, että hyppää syvään päähän. Mähän olen ollut aina sellainen, että hyppään sinne tuntemattomaan jopa vähän itseni kustannuksella. Esimerkiksi kun mut pyydettiin Battle Beastiin, niin en mä ollut laulanut heviä koskaan aiemmin, vaikka olin kyllä kuunnellut sitä jo pitkään sitä ennen.
– Mulla oli brucedickinsonit, ronniejamesdiot ja judaspriestit hallussa, kiitos veljeni, joka aloitti hevihommat ennen mua, ja veljeni onkin aina ollut mun idoli. Kävin broidin bänditreeneissä ja sieltä mä sain ne hevivaikutteet, mutta ajattelin aina, ettei musta hevilaulajaa tule, koska ei mulla ollut tuolloin raspia.
– Raspia ei siis ollut, ennen kuin päädyn Tampereen edesmenneeseen Blues-baariin jameihin ja siellä soi Janis Joplinia taustalla. Löysin blues-jameista toisen tyypin perustamaan bändin ja pian oltiinkin jo perustettu bändi, joka veti Joplinia ja muita tuon aikakauden biisejä. Siinä sitten runttasin ääneni aika rikki opettelemalla sen raspin.
– Aina kantapään kautta. Kävin samaan aikaan Pirkanmaan musaopistolla Pop/Jazz-linjalla, mutta sieltä ei löytynyt ketään, joka olisi opettanut raspia. Sitten kun rikoin ääneni 19- tai 20-vuotiaana Joplinia laulaessani ja sain äänihuuliini kyhmyt tuon takia, ääneni rikkomisen kautta aloin kiinnostua laulajan anatomiasta.
Louhimo ja Haaparanta ovat monissa asioissa itseoppineita, mutta laulukoulutustakin on kerääntynyt matkan varrella. Kumpikin on vahvasti sitä mieltä, että sekä opissa että opettaessa voi oppia laulamisen ohella paljon myös itsestään.
Helena: – Oon opettanut laulamista siitä asti, kun nuorena Pop/Jazz-konservatoriossa mun oma opettaja, Sanni Orasmaa, sanoi mulle, että Helena nyt säkin alat opettaa muita. Opettaessaan muuten oppii samalla paremmin itsekin, kun kohtaa ihmisen, jolla on äänensä kanssa jokin erilainen haaste ja sitten tutkitaan, miten selättää se.
– Mulla ei siis vieläkään ole pedagogin papereita, mutta mä pääsin just kouluun ja käyn hakemassa paperit klassisen puolelta, koska uusia haasteita pitää olla. Mullahan oli nuorempana klassisen laulun juttuja mukana, mutta jossain kohtaa oli tehtävä valintoja ja klassisen musan kurinalaisuuden edelle meni nuorena bilettäminen ja rock ’n roll.
– Klasari on jäänyt kutkuttamaan. Klasatekniikka menee tangohommien kanssa ihan käsi kädessä. Tein päätöksen tosi nopealla aikataululla, kun huomasin hakujen olevan päällä, että pystyisinköhän mä? Sitten en edes miettinyt koko asiaa, vaan päivässä opettelin tarvittavat tehtävät ja pistin menemään. Nyt menen koulun penkille!
Noora: – Ennen kuin menin musaopistolle, olin Tampereen konservatoriolla, mihin menin 15-vuotiaana klasarilinjalle. Siellä mä sain ensimmäiset laulutekniikkaopetukseni. Maltoin tehdä sitä vuoden ajan, mutta kyllä muakin kiinnosti tuolloin enemmän bilettäminen ja poikien jahtaaminen, mistä seurasi muutaman vuoden tauko opintoihin.
Helena: – Mullakaan ei ole ollut aikoinaan raspiopetusta, kun sitä on alkanut ensimmäistä kertaa itse tekemään. Se tapahtui varmaan Tacere-bändin riveissä, kun Karri (Knuuttila) kirjoitti niin korkeita melodioita. Mulla oli sitä klasarikoulutusta taustalla, joten menin sillain kivasti ja komeasti klasariäänellä niihin korkeisiin nuotteihin.
– Karri siihen totesi, ettei me haluta olla mikään Nightwish. Karri tsemppasi vetämään vähän rajummin varsinkin ne korkeat nuotit ja sieltä se löytyi, vähän kuin tahaton raspi. Sitten aloin opetella hallitsemaan sitä, vaikka kyllähän se raspi oli aina ollut mukana osittain sen takia, että nuorena treeniksillä yksinkertaisesti joutui laulamaan liian kovaa.
– Hauskaa huomata, että me molemmat ollaan itseoppineita tässä raspiasiassa, joka on kuitenkin kuin tavaramerkki meille molemmille. Tietyissä ympyröissä meidät molemmat jopa mielletään raspilaulajiksi, vaikka ollaan molemmat tehty paljon kaikenlaista tässä vuosien aikana.
Noora: – Muistan kun menin musaopistoon, niin mun lauluopettaja löi jarrun siihen raspiin, koska ennen vedin aina täysillä raspilla kaiken. Luulin, että jos laulaminen ei tunnu fyysisesti joka paikassa, niin en tee tarpeeksi täysillä. Tosiasiassahan se ei saisi tuntua siltä, että satutat itseäsi tai kulutat itseäsi. Tuntua saa, sattua ei.
Helena: – Hauska juttu on se, että sellaisesta täysillä hoilottavasta laulamisesta vapautuu eniten hormoneita. Oon huomannut sen itse. Se on fyysisesti hauskinta. Me saadaan eniten palkintoa siitä, että me vähän huudetaan. Sitten kun lauletaan kontrolloidusta ja kauniisti, niin kyllähän sekin kivaa on, mutta ei siitä tule sellaista tyydytystä.
Noora: – Mun koko elämä muuttui, kun mä kuulin Whitney Houstonin Bodyguard-albumilta kappaleen I Will Always Love You. Rupesin ihan hulluna treenaamaan sitä äänenmuodostusta. Oon usein opetellut laulutekniikoita matkimalla. Jotenkin oon aina tiennyt korvakuulolla, miten se pitää tehdä, vaikka se ei onnistuisikaan heti ihan täysin.
– En ole koskaan opetellut örinää, mutta tiedän silti miten se tehdään. Se on ihan mielenkiintoinen juttu, joka voisi olla ihan hauska mauste laulamisessa, mutta mä saan isommat kiksit siitä, kun voin tehdä asiat melodisemmin ja dramaattisemmin. Tarvitsen sitä tietynlaista soul-meininkiä mun laulamiseen, ja siksi en ole ainakaan vielä örissyt.
Helena: – Örinää ei ole kovin hauskaa käyttää ja siihen hiipii helposti äänihuulet mukaan, ja sitten ollaan vaarallisilla vesillä. Jos örinä pysyy niin sanotusti kliininä ja toteutuu vain valeäänihuulilla, se on varsin turvallista. En ole ottanut itsekään örinää pysyväisohjelmistoon, mutta en nyt mitenkään mahdottomana näe, että sitäkin puolta voitaisiin joskus kuulla multa.
Noora: – Haluaisin ehdottomasti opetella kurkkulaulantaa! Rakastan kaikenlaisia vanhan kansan mystisiä ihmiskunnan alkuajoista asti mukanamme kulkevia musiikkiasioita. Mun mielestä ihmisääni on se kaikkein kiehtovin instrumentti. Nyt mulla on muutama juttu hanskassa, mutta opeteltavaa löytyy aina.
Kuva: Jaana Martinkauppi
Suurien tuotantojen koneistoissa
Viimeisimpänä tämä rautainen kaksikko astui epämukavuusalueissaan kaiken kansan silmien eteen. TV-ohjelmiin, joita voidaan kutsua laulukilpailuksi tai tosi-tv:ksi. Ne todella ovat isossa viihdekeskiössä täällä Suomessa.
Näitä ohjelmaformaatteja riittää monia Suomessa, mutta Haaparanta valitsi kokeilla siipiään The Voice of Finlandissa ja Louhimo puolestaan Tähdet, tähdet -ohjelmassa. Ensimmäisenä mainitussa on mukana pääasiassa entuudestaan kaikelle kansalle tuntemattomampia ääniä, jälkimmäisessä taas eri genrejä kokeilevat jo tunnetut taiteilijat.
Noora: – Mulle kävi niin, että kun lähdin Battle Beastista, niin ProPromotionin Taija Holm suositteli mua Tähdet, tähdet -ohjelmaan. Pian sieltä tuli kyselyä, että haluanko lähteä messiin? Todellakin halusin, koska se on sellainen formaatti, jossa pääsee näyttämään omaa monipuolisuuttaan ja haastamaan itseään uusilla tavoilla.
– Huomasin tässäkin ohjelmassa, että juuri tällainen monipuolinen musikaalisuus on sitä, mitä mä haluan tehdä loppuelämäni. Haluan ylittää genrerajoja ja ilmaista itseäni monipuolisesti. Mulla häipyi kaikki pelot siitä, että onko mulle enää kuulijoita, kun en enää halua profiloitua pelkästään hevilaulajaksi. Ei, mulla ei ole mitään hätää. Jo tuo oli mulle se voitto.
Helena: – Vaikka musapiireissä jokunen ihminen onkin kuullut mun nimen ja kuullut mun laulua, eivät suurin osa Matti ja Maija Meikäläisistä varmasti tiedä, kuka on Helena Haaparanta. Voice oli se parhaan tuntuinen kanava tuoda itseä esille. Voice tavoittaa niin paljon ihmisiä. Prime timea aika isolla kanavalla.
– Mietin yksinkertaisesti sitä, että mistä saisi vähän uudenlaista pöhinää tälle musahommalle ja halusin kokeilla, mihin rahkeet riittäisivät tuollaisessa formaatissa. No, rahkeet eivät riittäneet kauhean pitkälle, kun homma jäi Ääni ratkaisee- ja Kaksintaistelu-vaiheiden jälkeisiin Knockouteihin, mutta kyllä se oli silti todella hyvä kokemus.
– Mun ensimmäinen biisi ohjelmassa oli Nightwishin Wishmaster. Se on kerännyt eniten Suomen Voicen katsontoja, eli yli kymmenen miljoonaa katsontakertaa yhteensä kaikilla alustoilla, mikäli erästä Voice-tuomaria on uskominen. Ei se ole välttämättä jollekulle isommalle artistille suuri lukema, mutta mulle se on ihan valtava määrä.
– Tässähän oli irvokasta se, että kun ensimmäinen jakso tuli ulos, niin mut oli laitettu aika pramealle paikalle esiintymään ja juuri kun se pöhinä alkoi, olin edellisenä päivänä saanut tietää putoamisestani siinä myöhemmässä Knockout-jaksossa. Kyllähän se hieroi nystyröitä, kun palaute oli hienoa, mutta olihan tuo kohtalo katkeransuloinen.
– Oli se biisivalintakin ihan onnistunut. Se oli vähän kummallinen, mutta tein biisin sen verran eri tavalla kuin Nightwish alunperin, ettei se ollut alusta loppuun klassista tekniikkaa, vaan siellä oli kaikenlaista muutakin. Olisin mä voinut imitoida Tarja Turusta vaikka alusta loppuun siinä biisissä, mutta ei siinä olisi ollut mitään kiinnostavaa.
– Siitäkin tuli kommenttia, että miksi näytin siltä kuin näytin ja käytin jotain kotelomekkoa, enkä ollut pukeutunut kuin metallimimmi. Mä pukeudun sillä tavalla. Löysin sen mekon kirpparilta ja se siitä. En mä sinne lavalle aikonut mennä nahkaviitassa, niiteissä ja luotivöissä, koska ei se ole sitä, mitä mä olen nyt. Ehkä sitten, jos olisin taas metallibändissä.
Näin isot TV-tuotannot ovat ihan oma viihteen laji, johon liittyy niin monia eri tuotannon tasoja, ettei yksikään katsoja voi mitenkään tietää niistä kaikista. Molempien mainittujen ohjelmien parissa työskentelee jopa satoja ihmisiä.
Helena: – Koko sitä kellontarkasti toimivaa koneistoa oli mahtavaa päästä seuraamaan ja kokemaan. Voicessa oli töissä ihan uskomattomia super ammattilaisia. Kaikki toimii kuin rasvattu ja jos jokin ei toimi, se laitetaan toimimaan.
– Yhden kerran lähti adrenaliinit virtaamaan vähän liikaa! Vahingossa. Mut jätettiin seisomaan väärään paikkaan lavan taakse aika painavan metallioven eteen ja PUM, sieltä ovesta tuli yksi tuotannon tyyppi ja ovi pamahti takaraivooni noin puolitoista minuuttia ennen kuin mun piti mennä laulamaan. Ei muuta kuin show must go on!
Noora: – Tykkäsin hirveästi TV-tuotannosta työympäristönä, koska siellä tiesi tasan tarkkaan, missä piti olla ja milloin, ja sai pistää kaiken keskittymisen esiintymiseen. Tein kuvauksien aikana vain Tähdet, tähdet -ohjelmaa, treenasin aamulla kuvauksia varten ja kuvaukset olivat illalla, joten sain elää ihan täysillä sitä ohjelmaa.
Helena: – Voicen kuvauspäivät ovat aivan saaterin pitkiä. Aamuseiskalta paikan päälle itse laitetussa täydessä tällingissä. Stailisti oli sähkpostitse yhteydessä, että käykö tällainen ja siunaili, että anna palaa. Kotiin pääsi ehkä puoli yhdeltätoista illalla, joten kyllä tuo kaikki kasvatti jännittävien päivien turnauskestävyyttä.
– Kun pääsin tangomaailmaan, niin siellä olikin paljon lempeämpää tekeminen. Semifinaali-päivä oli ainoastaan kahdeksan tunnin päivä. Mutta tangohommissakin on yhtälailla se, että siinä on pidettävä hyvin huolta oman päivänsä rytmityksestä ja valmistautumisesta, koska ei se paras suoritus lavalla tule ulos ihan noin vain lauleskelemalla.
Heti kun Louhimo esitti ensimmäisessä Tähdet, tähdet -jaksossa Lady Gagaa ja Haaparanta puolestaan Voicessa Nightwishia, molemmista huokui sama energialataus: Nämä TV-esiintymiset tapahtuivat täsmälleen silloin kuin piti.
Molempien elämän historiasta löytyy epävarmempia ja vaikeampia aikoja. Nyt epävarmuudesta ei ollut tietoakaan. Jo kärkiesitykset räjäyttivät katon esiintymispaikoista ja molemmat esiintyivät sydämensä kyllyydestä, täysillä.
Helena: – Kyllä mulla on sen verran pikkuvarvas kristallimetsässä, että asioilla on tapana järjestyä ja tällaiset asiat tapahtuvat juuri silloin kuin niiden pitää tapahtua, eli kun on itse valmis siihen henkisesti ja fyysisesti. Tällä hetkellä mä oon täysin oma itseni artistina, enkä larppaile mitään asioita. Kymmenessä vuodessa on tapahtunut paljon.
– Ehkä mulla olisi ollut asiaa Tangomarkkinoille ja näihin tuotantoihin jo vaikka kymmenen vuotta sitten. Olisin ehkä ollut ikäni puolesta vähän relevantimpi. Mutta en olisi ollut näin väkevästi läsnä näissä biiseissä. Nyt oli hyvä aika.
Noora: – Mulle mikään tämä ei olisi voinut tapahtua aikaisemmin. Jos mä heittäydyn johonkin asiaan, niin teen sen täysillä. Heittäydyin myös Battle Beastiin täysillä ja tein soolohommaani siinä sivussa. Nyt kun teen sooloa täysipäiväisesti, niin kaikki menee ihan eri levelille ja mulla onniin sairas draivi päällä, että oon innoissani kaikesta.
– Tähdet tähdet -ohjelmassa oli siistiä seikkailla kaikissa genreissä, jotka mun sisimmässäni on aina olleet, mutta vieläkin siistimpää oli huomata, miten avoimia jopa ne BB-hevifanit ovat olleet näille kaikille mun seikkailuille.
Helena: – Osa mun vanhoista metallikuuntelijoista on ollut vähän näreissään, että kyllä sun Helena pitäisi vain laulaa sitä metallia, mutta aika ihanasti hekin ovat kääntyneet tsemppaamaan Voicea ja tangoa ja kaikkea. Kyllä meistä suomalaisista sitten kuitenkin löytyy se tsemppihenki, että ”go for it” ja ”anna palaa” ja toteuta itseäsi.
Helena Haaparanta The Voice of Finlandissa. Kuva: Saku Tiainen
Monenmoisen palautteen ristitulessa
Jotain Haaparannan ja Louhimon antaumuksesta laulajina kertoo se, ettei Tähdet, tähdet- ja The Voice of Finland -esiintymisien palaute ollut kädenlämpöistä. Molemmat saivat osakseen ylistystä ja hämmennystä.
Hauska asia on se, miten voimakkaasti yleisö reagoi sekä Haaparannan The Voice of Finland -esiintymisiin että Louhimon Tähdet, tähdet esityksiin. Ne keräsivät molempien ohjelmien sosiaalisissa medioissa eniten kommentteja.
Ihastelujen ohella molemmissa toistui sama ihmettelyä: ”Miksi näiden naisten pitää huutaa, eikä voi laulaa nätisti?” Molemmat ovat kohdanneet tällaisia ja rajumpiakin vastaanpanemisia aiemminkin, ja sekin on ollut kasvattavaa.
Noora: – Mähän en ikinä lue mitään kommentteja, mutta on kiva kuulla, että tulee ääripäiden kommentteja. Haluan että yksi raivostuu musta ja toinen on aivan rakastunut. Se kertoo musta siitä, että jotain on tehty oikein.
Helena: – Me kutsutaan itseämme taiteilijoiksi, joten kyllähän meidän pitää tunteita herättää! Viha ja rakkaus ovat todella lähellä toisiaan. Ehkä me ollaan sohaistu johonkin oikeaan fiilikseen, jos joku raahautuu oikein varta vasten someen kertomaan, miten paljon joku meidän esitys inhotti tai ihastutti häntä.
Noora: – Täytyy sanoa, että Tähdet, tähdet -ohjelman myötä mulle on myös avautunut aivan valtava uusi fanikunta, jotka ovat juurikin näitä yli viisikymppisiä ihmisiä. He arvostavat todella paljon sitä monipuolisuutta jota toin esityksissäni ihan tietoisesti esille, koska enhän mä siellä vain huutanut, vaan toin koko tunneskaalan esille.
– Mulle on tärkeintä se viestin ja fiiliksen esille tuominen mun omalla esityksellä. Ei se ole kaikkien juttu. Eikä tarvitse ollakaan. Kunnioitan silti kaikkia ihmisiä, vaikka he eivät mua kunnioittaisikaan. Osa ihmisistähän osaa olla verbaalisesti brutaaleita ”julkisuuden hahmoja” kohtaa, mutta mun mielestä se on ihan heidän oma asia.
Helena: – Tapasin taannoin vuoden 2022 tangokuningatar Heta Halosen ja kysyin häneltä hieman neuvoa, että mitä mun kannattaa tangoasioissa tehdä. Hän sanoi, että ole oma itsesi. Heta totesi, että tuun joka tapauksessa saamaan paljon palautetta, kuinka on vääränlainen mekko, vääränlaisia spiikkejä tai laulankin ihan vääränlaisesti.
– Jännityspäissäni viime vuoden Tangomarkkinat-karsinnoissa kävi hieman niin, että onnistuin luomaan jonkinlaisen nukke-Helenan, jonka taakse menin vähän piiloon. Vaikka omat tunteet olivat mukana siellä lavalla, niin en ollut ihan paljaana ja henkisesti täysin oma itseni. Tunne ei välittynyt. Olin rakentanut alitajuisesti jonkinlaisen suojamuurin.
– Tänä vuonna sitä itsesuojelua on riisuttu. Muuria on murrettu. Ainahan se valokaari on siellä suojelemassa itseä, tuli millaista kommenttia tahansa, mutta jos kommentteja alkaa pelätä, on jo hävinnyt. On uskallettava mennä lavalle anteeksipyytelemättä ja omana itsenään. Kävi miten kävi. Ainakin siinä vaiheessa oon ollut uskollinen itselleni.
Noora: – Jos yrität olla kaikille mieliksi, niin siinä käy korkeintaan niin, ettet ole lopulta kenellekään mieliksi.
– Muistan yhä ihan urani alkuajalta, kun mut yritettiin buuata pois lavalta. Se oli hieno kokemus näin jälkeenpäin mietittynä! Siitä opin, että voin olla ihan vitun kova luu. Mulle buuattiin Jack the Roosterissa, koska bändin kanssa meni aloitusbiisi ihan päin prinkkalaa. Soitettiin Totoa ja minä ja bändi oltiin ihan eri sävellajeissa.
– Ihmiset buuasi kuorossa ja huuteli, että vittuun sieltä lavalta. Mun teki mieli vajota johonkin syvimpään kuoppaan, mutta päätin etten anna tilanteen häiritä, hymyilin vaan ja annoin mennä. Keikan lopussa kaikki hurrasi ja ylistivär, että tämä oli kovimpia keikkoja ikinä. Tuo on sitä, että pitää uskaltaa näyttää se, että vaikka kaadut, niin nouset ylös.
– Ihmiset tykkää nähdä konkreettisesti sen, että jos epäonnistut, niin et luovuta. Se voi olla jopa hyvin inspiroivaa monille. Se oli mulle sellainen kokemus, että tajusin itsestäni olevan sellaisia voimavaroja, joista en ollut sitä ennen tietoinen. Tuollaisen vastoinkäymisen kautta opin aika paljon siitä, millainen ihminen olen tai mitä en ole.
Helena: – Mä pääsin Voicessa Knockout-päivään asti, enkä päässyt täten Turkuun ja suoriin lähetyksiin lainkaan. Olin katsonut sinä päivänä biisilista ja esiintyjäjärjestystä. Ajattelin, että nyt näyttää jännältä. Biisivalinta oli aika kunnianhimoinen ja sovituskin oli laitettu kasaan aika nopeasti. Se meni silti hyvin. Siis oikeastaan todella hyvin.
– Minä pääsin sinne orrelle asti. Siinä vaiheessa kun itse tajusin ja yleisö tajusi, etten olekaan menossa jatkoon, ei tullut isoa kohahdusta, vaan fiiliksen lässähdys. Se oli ihan käsittämätön siinä kuvaustilanteessa, kun kaikki olivat, että häh? Itsekin mietin, että jaah, loppuiko tämä tällä tavalla? Siinä ei auttanut kuin hymyillä ja jatkaa eteenpäin.
– Nuorempana tuossa tilanteessa ei olisi käynyt näin, mutta nyt kaiken tämän kokemuksen jälkeen tuo putoaminen ei hälventänyt yhtään mun itseluottamustani siihen, että tämä mitä teen on yhä sitä, mitä mä haluan tehdä.
Noora Louhimo Tähdet, tähdet -finaalissa. Kuva: Mojo Erämetsä
Menestyksen mittari omalle itselle
Ihminen kypsyy ihmisenä, mutta myös laulajana koko elämänsä ajan. Tämän voi kuulla helposti, jos kuuntelee vaikkapa Louhimon ensimmäistä Battle Beast -albumia tai Haaparannan Tacere -albumia Beautiful Darkness (2007).
Molemmat on aina tunnettu vahvoina ja näyttävinä laulajina, jotka ottavat lavan haltuun ja huokuvat valtavaa voimaa. Onkin huikeaa huomata, että kaikki nämä piirteet ovat vain vahvistuneet vuosikymmenten kuluessa.
Helena: – Omasta äänestä pitäminen menee samaan lokeroon kuin se, että mitä mieltä muut ihmiset ovat meistä artisteina. Sekään ei ole meidän asia. Kyllä mä voin aina opetella uusia juttuja, mutta siltä miltä mun klangi kuulostaa, ei ole välttämättä mun itseni kanssa mitään tekemistä. Se on tullut lahjana ja sattumankauppana.
– Mulla on valtavan pieni nenä, mä puhun mun nenään ja pyrin olemaan laulamatta nenään. Koko tämä väylä missä ääneni syntyy, on sattumaa siitä asti, kun vanhempani tapasivat työpaikallaan Konalassa ja pistivät hynttyyt yhteen. Oon aikoinaan hyväksynyt sen, että on omanlaisensa lottovoitto, että oon saanut tämän äänen ja tämän intohimon.
– Se ei kuitenkaan kuulu mulle, kuulostaako tämä kivalta muille. Musta tuntuu hyvältä laulaa ja mä tarvitsen sitä.
Noora: – Laulajana saa ja joutuu kuuntelemaan niin paljon omaa ääntään, että mähän en voi sanoa edes tykkääväni omasta äänestäni sillä tavalla, että fiilistelisin miten hyvältä kuulostan tai että miten hyvä laulaja olen. Se mistä mä diggaan omassa äänessäni nykyään on se, että mä saan laulamalla haluamani viestin paremmin perille kuin koskaan.
– Mulle on ollut tärkeintä oppia käyttämään omaa ääntäni haluamallani tavalla. Tunteen välittämiseen ja tarinankerrontaan. En katso koskaan liikaa taaksepäin. Tämä on koko ajan kehittymisen tietä ja se jos mikä on hienoa, että jos kuulee vanhaa musaansa, huomaa että sielläkin on tunne välittynyt, mutta nyt se välittyy vielä enemmän.
– En mä nytkään koe olevani valmis laulamisen suhteen. Etsin aina uusia värejä lauluuni, musaani ja visuaalisuuteeni. Rakastan teatraalisuutta ja sitä tulee olemaan mun musassa paljon enemmän tulevaisuudessa. Jo nyt voi helposti huomata sen, miten paljon se oma ääni on muuttunut, mutta se tietty palo siellä takana ei ole himmennyt yhtään.
– Vuonna 2011 mä voitin Henry’s Pubin laulukilpailun. Palkintona mulle tehtiin biisi ja sain elämäni ensimmäisen studiosession. Mulle kirjoitettiin Relax-niminen biisi, Lacu Lahtinen soitti rumpuja ja muutenkin mukana oli ihan huippu muusikot. Mutta kun kuuntelen sitä nyt, niin kyllä mä kuulen sen palon, mutta myös täyden keskeneräisyyden.
– Silti täytyy sanoa ihan rehellisesti, että välillä mä kyllästyn omaan ääneeni. Välillä kun tekee albumia ja joutuu kuuntelemaan samaa uudelleen ja uudelleen, niin kyllä se kyllästyttää. Siinä on pitänyt vain ymmärtää se, että mun ei ole siinä taltioimisvaiheessa tarkoitus saada elämyksiä, vaan saada tuottajan korvin tunne ikuistettua lauluun.
Kehittymisen artistina ei kuitenkaan tarvitse aina tarkoittaa sitä, että yleisön ja kaikkien mittasuhteiden pitää myös kasvaa. Maailmassa on jopa nyrjähtänyt ajatus siitä, että kaiken pitäisi aina kasvaa isommaksi ja isommaksi.
Helena: – Mulle menestys on sitä, että pitää siitä mitä tekee ja se tuntuu myös muille hyvältä. Mulla on ollut se etuoikeus, että oon ollut tarpeeksi lahjakas tai tarpeeksi hullu treenaamaan monia eri ilmaisutapoja, mutta ei sen ole tarvinnut tarkoittaa sitä, että tästä nauttiminen olisi kiinni siitä, kuunteleeko lauluani sata vai satatuhatta ihmistä.
– Kuinka monella musikintekijällä on varaa tehdä vain yhtä asiaa? Vaikkapa sanoittaa. Tässä maassa on muutama ammattisanoittaja, joka tekee vain sitä yhtä juttua. Hyvä heille. Mulle on ollut jopa valttia, että oon pystynyt laajentamaan ilmaisuani ja ottamaan vastaan kaikenlaisia keikkoja ja projekteja metallista lavatanssikeikkoihin asti.
Kuva: Jaana Martinkauppi
Ikuinen taistelu kulttuurin puolesta
Haaparanta ja Louhimo ovat molemmat kenties siinä haastavimmassa mahdollisessa asemassa musiikin tekemisen saralla juuri nyt, kun myös kulttuurista on leikattu jatkuvasti ja taiteen tekemistä ei haluta ainakaan edesauttaa.
Molemmat tekevät musiikkiaan omin ehdoin ja itsenäisesti. Sen edellytyksenä on tehdä sitä kovalla tahdilla ja suurella sydämellä. Keikkoja on oltava paljon. On venyttävä kovaan työhön. Mietittävä miten tehdä asiat taloudellisesti. Se on jatkuvaa tasapainoilua omillaan toimeentulemisen suhteen. Kaksikko toteaa, että tälle pitäisi antaa enemmän arvoa.
Noora: – Mun täytyy sanoa, että musiikki ON elämää suurempi asia ja sillä ON jättimäinen merkitys, mikä on asia, joka päättäjienkin pitäisi kyetä ymmärtämään, mutta jostain syystä he he eivät halua nähdä sitä.
– Päättäjät säästäisivät paljon mielenterveyden hoitokuluissa, jos he ymmärtäisivät tämän. Se on ihan tutkittu asia, että ihmiset voivat paremmin, kun he käyvät konserteissa tai kokevat mitä tahansa kulttuuria.
Helena: – Kulttuuri ON osa ihmisyyttä. Sen takia pöyristyttävintä on se, että ison maailman tai edes ison Suomen mittakaavassa kulttuuria voidaan tehdä ihan nappibudjeteilla, mutta sekin on pakko viedä pois. Kiristetään, kiristetään ja kiristetään, niin siinä se kai sitten tulevaisuudessa on: Jonkinlaista uutta ”suomalaisuutta” ilman kulttuuria?
Noora: – Tällä alalla olevien pitää puhua avoimesti ja lobata myös ihmisiä, jotka eivät ole tällä alalla, näiden asioiden puolelle. Me TARVITAAN kulttuuria. Kulttuuri ei ole mikään ”onpas kiva” -juttu. Ihan vasta luin, että päättäjät meinaavat leikata vähävaraisten perheiden lomatuen. Sekin liittyy tähän kulttuuriin, kun sitä ei päästä kokemaan.
– Tämä pitää ottaa ihan tosissaan. Vielä ei ole, mutta toivon että vielä joskus meillä olisi hallituksessa ihmisiä, jotka eivät mieti vain pörssiosakkeitaan, vaan he miettisivät ihmisiä. Näistä asioista pitää pysyä puhumaan. Mä en halua tehdä sitä poliitikkona, mutta omalla äänelläni ja tekemiselläni mä voin vaikuttaa asioihin olemalla artisti.
Helena: – Aika moni vaikenee näistä asioista ihan mukavuus syistä. Jopa ihmisoikeudellisista asioista. Ne joilla on varaa ja jotka kehtaavat, pitävät ääntä tärkeistä asioista, mutta sekin on kuluttavaa.
– Ajattelen tämän asian niin, että nyt kun olen kurkkinut hieman ympärilleni, voisiko minusta tulla ”koko kansan Helena.” Vaikka itsellänikin on poliittisia mietteitä ja sydän on aika vasemmalla ja vihreällä, niin turuilla ja toreilla laulan myös niille ihmisille, jotka ovat mun kanssa ihan eri mieltä, ja parannan myös niiden päivää.
– Musiikin äärellä me ollaan samalla viivalla. Se on ihmisyyttä se musiikki. Me kaikki tarvitaan kulttuuria. Jos hallitus, joka yrittää kitkeä kulttuuria, on toista mieltä, niin siinähän ovat. En usko että he voivat koskaan viedä kulttuuria täysin. Se on osa meitä. Meidän suomalaisuutta. Meidän ihmisyyttä. Mutta sen arvo pitäisi tunnistaa ja tunnustaa.
Noora: – Jos mennään siihen, että minkä takia Suomi on olemassa, niin sen entiteetti koostuu Suomen kulttuurista. Suomen kansanlaulut on koottu aikoinaan sen takia, että meidät tunnistettaisiin suomalaisiksi ja Suomeksi. Me voidaan mennä niin pitkälle tässä asiassa, että saadaan vipuvartta perusteluille, että kulttuuri on yhtä kuin me.
– Jos puhutaan isänmaallisuudesta, niin mikä on isänmaallisempaa kuin se, että laulat tuolla ympäri maailmaa ja viet suomalaisuutta ja Suomen kulttuuria eteenpäin, mutta tuot kuitenkin ne verorahat tänne Suomeen? Jos puhutaan asioista asioiden nimellä, niin näin se on, mutta jostain syystä kulttuuri lasketaan silti ylimääräiseksi luksukseksi.
Helena: – Yhäkin liian moni ajattelee, että kun me esiinnytään lavalla ja ihmiset tulevat katsomaan meitä, niin mekin ollaan siellä lavalla vain pitämässä hauskaa. Onhan se hauskaa, mutta taustalle kuuluu iso määrä työtä.
Noora: – Kymmeniä tuhansia tunteja työtä. Se työ ei lopu siihen, että menet keikalta kotiin. Työ jatkuu pään sisällä koko ajan. Myös unissa! Näitä unia, että oon menossa keikalle, eikä mulla ole mun keikkavaatteita ja oon myöhässä ja en tiedä missä keikkapaikka on ja kaikkea. Mitä se tästä kaikesta kertoo kuin sitä, että tämä on oikeaa työtä?
– Vaikka mulla olisi välillä alter ego lavalla, niin siitäkin tulee mun autenttinen halu olla ihmisten kanssa siinä tilanteessa ja viihdyttää ihmisiä. Se vaatii panostusta. Mä en halua verhota itseäni mihinkään mystisyyteen vaan olla oma itseni ja välitön, mutta alter egoissani mä voin olla vaikka mitä, ja se kaikki on silti ihan yhtälailla osa mua.
Helena: – Me ollaan ihan niitä keskeneräisiä itsejämme siellä lavalla, ja se jännittää joka kerta. Olla haavoittuvainen ja olla auki ihmisten edessä. Siellä lavalla on se epävarma Helena aina mukana, ja mä haluan, että mun ihmisyys välittyy kaikesta mitä mä teen. Ei se välttämättä nosta mun katukrediä tai ammatillista asemaa yhteiskunnan silmissä, mutta teen sitä kaikkea silti. Se on sitä taiteilijan TYÖTÄ, joka muuten on oikeasti työtä.
– Me tehdään nappibudjetilla ja purkkaviritelmillä ihan huikeita asioita, eikä sille tule kukaan voimaan mitään. Jos jotain tapahtuu niin se, että kun meidät yritetään lyödä maahan, niin me noustaan vielä vahvempina ylös.