Blind Channelin kahden uusimman albumin välillä on ehtinyt tapahtua paljon. Siitä on vasta puolitoista vuotta, kun bändin toisen laulajan Joel Hokan ja muun bändin tiet erosivat. Nyt edessäni istuva ja hyväntuulisesti hymyilevä laulaja Niko Moilanen ihmettelee itsekin, millaista on kertoa uudesta musiikista ja Blind Channelin käänteistä kaiken tapahtuneen jälkeen.
Bändin moderni metalli soi uudella Painstream-albumilla tavallaan tunnistettavasti, mutta samalla ihan eri tavalla kuin aiemmin. Nyt kun Blind Channel ja samalla Niko itse ovat ihan uuden äärellä, hän sanoo heti kärkeen peilailleensa kaikkea sitä, mitä he ovat kokeneet yhdessä bändin 12 vuoden ja kuuden albumin olemassaolon aikana.
Moni on puhunut Blind Channelin uudesta albumista uutena alkuna. Niko taas sanoo sen olevan yhden luvun loppu.
– Olen huomannut, että meidän levyt on julkaistu trilogioina. Mä painotan, että olen tajunnut tämän jälkikäteen. Ensimmäiset kolme albumia olivat harjoitustrilogia. Me opittiin musan tekemistä ja musabisnestä niillä. Tokalla trilogialla me breikattiin, unelmista tuli totta, siitä seurasi sekä onnea että ahdistuneisuutta.
– Sitten me tehtiinkin albumi Exit Emotions (2024), jolla me ihan levyn nimen mukaisesti paettiin tunteita ja lähestulkoon kieltäydyttiin käsittelemästä niitä. Me tehtiin albumillinen eskapismia, joka oli ihan silkkaa bilettämistä ja me mentiin täysillä eteenpäin. Se ei voinut jatkua ikuisesti. Kaikki asiat, joita me ei käsitelty, ajoivat meitä takaa.
– Nyt ne asiat tulivat vastaan. Tuli tauko ja meidän oli kohdattava mennyt. Kaiken tuon käsitteleminen oli niin raju juttu meille ihmisinä, että bändissä on nyt yksi jäsen vähemmän. Painstreamilla me käsitellään kaikkea sitä, mitä me juostiin pakoon. Tällä trilogian viimeisellä teoksella me saadaan eräänlainen päätepiste kaikelle, mitä me ollaan koettu.
Sitä historiaa Blind Channelilta löytyy jo tähän mennessä paljon. Tärkeintä on se, että bändi on yhä oma itsensä. Sen tinkimättömyys ei kadonnut mihinkään edes silloin, kun joukko oli 200 miljoonan ihmisen silmien alla Euroviisujen lavalla. Blind Channel on tehnyt metalliaan niin kovalla energialla ja asenteella jo toistakymmentä vuotta, etteivät kaikki hahmota asiaa.
Kun Nikon kanssa istuu setvimässä tätä kaikkea, on selvää, että hän on juuri nyt sellaisessa tilanteessa elämässään ja bändinsä kanssa, että hän osaa kertoa todella avoimesti Blind Channelin käänteistä.
Ratkaiseeko se ihan tietty asenne?
Blind Channel julkaisi ensimmäisen albuminsa vuonna 2016. Nyt pitää muistaa, että tuo vuosiluku ei ole sama asia kuin 90-luvun loppu tai 2000-luvun alku, jolloin nu metallin suosio oli ihan erilaisissa kantimissa.
Yksi parhaista puolista nu metallissa oli se asenne, jolla bändit tekivät omaa juttuaan välittämättä yhtään siitä, saako räppiä, rytmejä ja koneita sekoittaa metalliin vai ei. Niko korostaa, ettei röyhkeys ja häikäilemättömyys musiikissa tarkoita sitä, etteikö bändi voisi olla silti asenteeltaan myös nöyrä.
– Mä koen asian niin, että bändin ja muusikon pitää olla nöyrä oikeiden asioiden edessä, laulaja summaa.
– Olen itse todella nöyrä musiikin edessä. Taidetta kohdellaan nöyrästi. Sitten kun se musiikki on tehty, on sitä lähdettävä tuuttaamaan maailmalle aika anteeksi pyytelemättömästi. Sillon kun meillä alkoivat asiat mennä oikeasti isolleen, me huudettiin meidän juttua anteeksi pyytelemättömästi sekä maailmalle että vähän myös itsellemme.
– Me oltiin viisi vuotta myöhässä nu metallin viimeisimmästä buumista, kun alettiin tehdä Blind Channelia. Meistä oli siistiä tehdä nu metallia. Me toisteltiin itsellemme, että me tullaan tekemään kansainvälinen ura. Me ajettiin sitä juttua eteenpäin täysillä. Se ärsytti varmasti monia. Kyllä meille koitettiin väittää, ettei Oulusta käsin voi tehdä mitään isoa.
– Muistaakseni PMMP:n tyypit sanoivat, että heillä oli aikoinaan paljon enemmän intoa kuin taitoa. Sama juttu se on ollut meilläkin. Taitoa on tullut mukaan vähän myöhemmin, mutta kyllä sitä uhmaa on meistä löytynyt aina.
Se, millä tavalla Blind Channel osallistui vuonna 2021 ensin Uuden Musiikin Kilpailuun ja sen voitettuaan Euroviisuihin, on tämän asenteen kulminaatiopiste: Toisin kuin moni muu artisti, Blind Channel ei lähtenyt kisoihin häviämään.
– Meidän ihan ensimmäinen keskustelu niistä kisoista oli, että jos me lähdetään sinne, me lähdetään voittamaan.
– Myös biisi oli selkeä meille bändinä. Dark Sideen ei uskonut kukaan muu. Kaikki sanoivat, että älkää nyt tuolla biisillä lähtekö mukaan, kun eihän siinä ole edes kunnon kertsiä, vaan pelkkää tuollaista räppiä. Me oltiin sitä mieltä, että sen pitää olla tämä. Me koettiin, että jos me pärjätään Dark Sidella, me saadaan siitä bändinä kaikkein eniten irti.
– Kun oltiin voitettu UMK ja tuli Euroviisut, me otettiin se niin, että nyt meillä on mahdollisuus esittäytyä 200 miljoonalle ihmiselle. Me otettiin se kaikki mahdollisuutena. Samalla kun me oltiin jo Rotterdamissa Euroviisu-viikolla, me neuvoteltiin jo levytyssopimusta Century Median kanssa. Meidän manageri vielä pitkitti neuvotteluja vähän.
– Viisufinaalin aamuna me signattiin se levytyssopimus ja edelleen tehdään tuon sopparin kera albumeita. Sitä me lähdettiin hakemaan sillä osallistumisella, että kävi miten kävi, niin me bändinä ollaan joka tapauksessa voittajia.
Niko käyttää sanaa ”jatkumo”, kun hän puhuu siitä, että Euroviisujen aikana ja vielä viisuviikollakin bändiä lähes peloteltiin sillä, miten nopeasti kaikki on ohi. Kun Euroviisut päättyvät, kaikki kuulemma loppuu kuin seinään, ellet voita kisoja.
– Meitä neuvottiin, että kannattaa olla kauas katseisempi ja me osattiin reagoida siihen. Me tehtiin tuo Century Media -sopimus ENNEN kuin kisat olivat ohi, buukattiin kiertueita ja kaikkea, jotta Blind Channelilla oli jatkuvuutta.
Miettiessään henkilökohtaisemmasta kulmasta, mihin hänen oma uhmakkuutensa ja toisaalta myös nöyryytensä perustuu, Niko joutuu muistelemaan huolellisesti omaa nuoruuttaan, eikä vastaus löydy ihan täysin sieltäkään.
– Kyllä mä koen, että mulla on hyvä itsetunto ja mä olen tietoinen siitä, missä mä olen hyvä ja missä en ole.
– Tärkeintä tässä Blind Channel -asenteessa on se, että minä ja muut bändin tyypit ollaan ne kaikkein suurimmat Blind Channel -fanit. Meidän omasta mielestämme me tehdään parempaa musaa kuin kukaan muu.
– Tämä tekee sen hieman helpommaksi, että kun Blind Channelista nyt tuli tällainen ”vihaa tai rakasta” -bändi, mua tai meitä ei saa lytättyä alas. Mä fiilistelen paljon ihmisiä, jotka rakastaa asioita intohimoisesti, mutta ihan yhtä paljon fiilistelen sitä, kun joku jaksaa vihata jotain bändiä niin kovasti, että se pitää tuoda esille jokaisessa käänteessä.
– Jos joku on sitä mieltä, että Blind Channel on perseestä, niin mä kuuntelen sen mielelläni ja varsinkin, jos toinen osaa perustella asian. Tämä ei silti muuta sitä, että mä ja me diggaillaan meidän omaa musiikkia ihan saatanasti.
Hekotteleva laulaja nostaa esille vielä yhden asian siitä, miten Blind Channel suhtautuu monenlaisiin asenteisiin.
– Me ei oteta itseämme liian vakavasti. On tärkeää muistaa, että tämä on kuitenkin vain musaa. Mä ymmärrän sen, miten suuri voima hyvällä musalla voi olla, mutta on myös tervettä ajatella, että tämä on vain musiikkia.
– Me toitotettiin niin kauan kaikkialle sellaista ”täältä tullaan” -asennetta, että alettiin uskoa siihen itsekin, mutta samaan aikaan me ollaan aina muistettu suhtautua asioihin sellaisella kepeydellä, että tämän pitää olla hauskaa.
Voitko olla railakas mutta ammattimainen?
Edellisen kerran kun Niko ja samalla myös Joel olivat jututettavani, meininki oli vähintään railakas. Tuolloin oli kulunut vähän yli vuosi siitä, kun Blind Channel oli sijoittunut kuudenneksi Euroviisuissa.
Haastattelun aikana tuopit tyhjenivät kovaa tahtia ja bändi huokui uhmakkuutta, johon moni ei kehtaa ryhtyä.
– Me oltiin parikymppisiä ja kuolemattomia! Niko nauraa.
– Kyllä me myös vaalittiin sitä niin täysillä kuin osattiin. Olen ihan hirvittävän onnellinen siitä, että tuli elettyä tuollaiset rock ’n roll -vuodet. Toisaalta olen yhtä onnellinen siitä, että sittemmin meininki on vähän rauhoittunut.
– Uskon että oli todella tärkeää käydä nuo rajut vuodet läpi. Eipähän ole jäänyt mitään hampaankoloon, että mitä elämässä olisi voinut kokea ja mitä ei. Se voi ehkäistä jonkinlaista keski-iän kriisiä sitten aikanaan.
– Ensimmäinen Jenkkirundi konkretisoi sen, että nyt ne lapsuuden unelmat ovat täyttyneet. Me tiedostettiin, että nyt muuten bailataan. Sen tiesi jo tuolloin, ettei sitä jaksa ikuisesti. Nyt kun olen lukenut tuon aikaisia vanhoja bändiblogeja, niin olen mäkin ihmetellyt, että miten vitussa me oikein pystyttiin vetämään sitä tahtia edes tuolloin.
Miten rock ’n roll -elämäksi Blind Channelin villeimmät vuodet menivätkään, ammattimaisuudesta bändi ei tinkinyt.
– Me ollaan jotenkin mielletty itsemme aina sellaisiksi oudoiksi altavastaajiksi, mikä on tehnyt meistä vaativia.
– Me tunnettiin itsemme altavastaajiksi silloin, kun teimme nu metallia aikana, jolloin se ei kiinnostanut ketään. Ihan samalla tavalla me tunnettiin, vaikka oltiin jo Euroviisuissa. Samoin kun tehtiin sen jälkeen isoja rundeja. Me vedettiin parhaimmillaan monta sataa keikkaa vuodessa, mutta ei me haluttu alkaa pitää rundeja itsestäänselvyyksinä.
– Jokainen keikka tuntuu yhä näytön paikalta. Oli keikka iso tai pieni. Mä en haluaisi ikinä mennä lavalla valmistautumatta tai sekaisin. Me ollaan vaalittu sitä, että keikan pitää olla oikeasti toimiva, eikä vain suoritus. Ei me mennä sinne lavalle vain paistattelemaan, koska ei yleisökään ole tullut sinne katsomaan mitään sellaista.
– Yhden keikan mä muistan, kun olin itsekin aika hutikassa. Se oli Torniossa vuonna 2022. Soitettiin tuplakeikka, koska yksi keikka oli myyty loppuun. Ensimmäisen keikan jälkeen alettiin jo vähän bilettää ja sitten olisi pitänyt vetää vielä toinen keikka. Sekin meni lopulta ihan hyvin, mutta muistutti suoraan siitä, että näin me ei haluta näitä asioita tehdä.
Nyt 31-vuotias Niko korostaa, että suomalaisessa mittakaavassa poikkeuksellisen laajasta menestyksestä huolimatta Blind Channel on pysynyt nöyränä. Tällainen asenne on vaatinut bändiltä paljon oikeisiin asioihin keskittymistä.
– Me ollaan oltu myös vähän onnekkaita, koska me ollaan näinkin nuoria ja ollaan eletty tällaisina moderneina aikoina.
– Mäkin oon lukenut lukemattomia sellaisia elämäkertoja ja bändikirjoja, jossa joku rokkari sanoo vaimolle ja lapsille heipat, lähtee rundille ja tulee oikeasti takaisin suurin piirtein vuosikymmeniä myöhemmin. Niissä kirjoissa ja tarinoissa toistuvat usein samat kaavat. Vaikka mekin ollaan omat rock-tarinamme tehty, ollaan myös opittu niistä.
– Onneksi muusikoita ei myöskään ajeta loppuun samaan tapaan kuin ennen. Oli hienoa, että edellisen albumin ja kiertueiden jälkeen management ehdotti meille taukoa. Ennen heidän olisi ollut tarkoitus lypsää bändi kuiviin, mutta managerit eivät kohdelleet meitä sijoituksena, vaan enemmin pitkäaikaisena sijoituksena.
Blind Channelin tyypit ovat jonkun silmissä ”vasta” ja jonkun toisen silmissä ”jo” kolmekymppisiä. Sitä ei voi kukaan kiistää, etteivätkö he olisi ikäisikseen tekijöiksi jo erittäin kokeneita nyt kuusi albumia tehtyään.
Tässä mielessä bändi tietää, mitä se haluaa tehdä, mutta on myös valmis kuuntelemaan muita.
– Mä olen ajatellut asian aina niin, että kannattaa valita huolella, kenen mielipide merkitsee jotain sinulle.
– Mun kokemus musa-alasta on se, että mitä kauemmin olet ollut alalla, sitä paremmin luulet tietäväsi kaiken kaikista asioista. Joskus se pitää paikkansa, että kokemus puhuu, mutta se riippuu paljon siitäkin, miten ajan tasalla asioista on, millä asenteella hommia tekee ja onko vuosien varrella säilynyt sellainen uteliaisuus keksiä uutta.
– Kun me oltiin Euroviisuissa, meille muistuteltiin varmuuden vuoksi, ettei kukaan tai mikään voi tehdä suomeksi kansainvälistä uraa tai edes Euroviisua. Käärijä taisi sanoa siihen vähän myöhemmin, että hold my beer. Toisin sanoen sateentekijöitä ei ole, jotka osaisivat sanoa, että susta tulee tai ei tule staraa. Joskus ne osuu oikeaan, ja joskus taas ei.
Yhteen asiaan Niko vetää rajan: Kenenkään muun kuin bändin mielipide kappaleista ei vaikuta asioihin.
– Mä en vaan luota kenenkään muun ajatuksiin siitä, millaista musaa meidän pitäisi tai ei pitäisi tehdä, vaan se on mun ja bändin muiden tyyppien välinen asia, koska vain me tiedetään, mitä Blind Channel on tai ei ole.
– Yksi poikkeus on mun veli, jonka kanssa me taidetaan jakaa samat aivot. Veljen kanssa me ollaan tehty paljon biisejä yhdessä. Olen valinnut, että hänen mielipidettä mä kuuntelen, koska me puhutaan samaa kieltä.
Mitä tapahtuu eron jälkeen?
Jos olisin pari vuotta sitten kutsunut Blind Channelin haastatteluun, olisin varmasti istunut samassa pöydässä bändin laulajien kanssa. Siis monikossa. Haastattelu olisi tehty Nikon ja Joel Hokan kanssa.
Samaan tapaan kuin bändi on kääntämässä uuden luvun, Nikon on totuttava ihan uudenlaiseen dynamiikkaan.
– Me tehtiin Joelin kanssa ihan järkyttävä määrä haastatteluja yhdessä ja se toimi todella hyvin, Niko muistelee.
– Se oli mulle jopa helpompaa. Mä miellän itseni tällaiseksi introvertimmaksi pohdiskelijaksi ja Joel taas oli meistä se ekstrovertti. Tuo dynamiikka toimi tuolloin haastatteluissa, mutta nyt tämä on ollut eri tavalla hienoa.
– Mulle on tärkeintä, että teinpä tässä juttua nyt yksin tai muiden bändiläisten kanssa, homman on oltava autenttista. Joelin lähdön jälkeen meidän musa muuttui väistämättä ja niin muuttui myös se, millaisella bändidynamiikalla me tehdään kaikkea muutakin. Tämä tarkoittaa sitä, että moni joutuu kuuntelemaan enemmän, kun minä pohdin asioita.
– Multa on jopa kysytty, että nautinko mä salaa tästä tilanteesta, kun saan olla yksin valokeilassa. Että myönnä pois vaan. No en nauti! Ei tämä ole mulle millään tavalla luonnollista. Mulle ei ole ollut koskaan vaikeaa jakaa huomiota. Päinvastoin. Mä oon bändityyppi, enkä haaveile vaikkapa soolojutuista, joten tilanne on mullekin ihan uusi.
Kun Blind Channel ja Joel Hokka tiedottivat teidensä eroamisesta keväällä 2025, se oli monelle shokki. Jopa niin iso shokki, että se herätti yllättävän suuria tunteita faneissa, kuulijoissa ja bändiä muuten vain seuranneissa.
Niko yrittää avata syitä ja seurauksia sille, miksi ero tapahtui ja mitä siitä seurasi, mutta se on haastavaa.
– Syyt sille, miksi me päätettiin jatkaa Joelin kanssa eri teille, olivat niin monitahoisia, etten mä edes osaa kertoa tarkalleen, miksi niin tapahtui. Se ei ollut mikään hetken mielijohde, vaan vuosia kytenyt juttu.
– Me yritettiin saada homma toimimaan. Yritettiin jopa laittaa toisiamme bändissä ikään kuin muotteihin, jotta asiat olisivat lähteet sujumaan. Se ei ollut reilua ketään kohtaan. Me tultiin siihen tulokseen, että parasta kaikille on se, jos kaikki saavat olla omia itsejään ja tehdä omaa juttuaan. Ero oli se paras päätös.
Päätös oli vasta ensimmäinen vaihe ja tätä seurasi sellainen mylläkkä, että bändiläiset itsekin yllättyivät siitä.
– Tähän liittyi ihan järkyttävä määrä tunteita ja olin helpottunut, surullinen ja vihainen vuoronperään, Niko luettelee.
– Silti mä en olisi osannut selittää asiaa omille ystävilleni tai edes puolisolleni, saati sitten julkisesti, joten oli parempi että sovittiin, ettei me yritetty selittää asiaa. Tästä syntyi kääntöpuolena ihan järkyttävä spekulaatioiden määrä.
– Mä olen kuullut TODELLA hurjia juttuja, jotka jengi esittää totuutena, että NÄIN siinä OIKEASTI tapahtui. Ne ovat kuulemma sisäpiiritietoa. Jengi kirjoittelee jossain Jodelissa ja kommenttipalstoilla. Sitten niiden kenen tahansa kirjoittamat kommentit luetaan totuuksina. Se oli kyllä todella hämmentävää. Tunnelatauksesta puhumattakaan.
– Hopeareunus oli siinä, että noin voimakkaat reaktiot vahvisti sitä, että ehkä me ollaan kosketettu ainakin muutamia ihmisiä meidän musiikilla ja tekemisillä, kun tämä tilanne herätti näin suuria tunteita? Lopulta meille ei ollut väliä, mitä mieltä jengi oli tai mitä ne luuli, koska muut eivät voineet ymmärtää sitä, meidän 12 vuoden liitossa tapahtui.
– Meidän välillä ei ole vihaa tai kaunan kantamista, joten sellaista kukaan muukaan ei voi meidän välille rakentaa. Elämä on aivan liian lyhyt sellaiseen Metallica vs Megadeth -tyyppiseen välienselvittelyyn seuraavan 40 vuoden ajan.
Maailmasta löytyy ihmisiä, jotka ovat yllättyneitä siitä, että Blind Channel on yhä elossa ja julkaisee uutta musiikkia.
Eikä mitä tahansa musiikkia. Painstream on bändin paras albumi. Samaan aikaan omalla tahollaan Joel Hokka on julkaissut Hokka-nimellä albumin, joka sekin on loistavaa musiikkia. Yhdestä hyvästä on tullut kaksi parempaa.
– Heti kun mä kuulin ensimmäisen biisin Joelin uutta musaa, mun päällimmäinen fiilis oli helpotus, Niko sanoo.
– Oli mahtavaa huomata, että kaveri menee eteenpäin ja me mennään eteenpäin. Kun me keskusteltiin erosta, meillä oli aavistus, että se on oikea ratkaisu. Nyt me TIEDETÄÄN että se oli oikea ratkaisu. Nyt me kaikki saadaan tehdä omaa juttua oman näköisesti, eikä kenenkään tarvinnut muuttaa itseään. Näin ei olisi tapahtunut ilman tätä eroa.
– Sekin on eräänlainen statement, miten erilaista kamaa uusi Blind Channel ja uusi Hokka lopulta ovat keskenään. Albumin teko ei jännittänyt meitä ollenkaan, mutta kyllä nyt kun levy ilmestyy, on ollut jännittynyt olo.
– Kyllä tässä on saanut huomata sen, että ihmiset, siis sekä musan tekijät että kuulijat, ovat todella aistillisia olentoja. Ihmiset kyllä kuulevat sen, kun jokin asia on tehty aidosti ja täydestä sydämestä. Se on hienoa.
Nyt valloillaan oleva tilanne on Nikolle ihan uusi myös laulajana. 12 vuoden ajan hän jakoi lavan etuosan keskiön juurikin Joel Hokan kanssa. Nyt hän on itsekseen Blind Channelin laulaja sekä studiossa että lavalla.
– Kun laulajia oli kaksi niin roolitus oli tärkeää. Ihmisten oli helpompi pureskella asia niin, että mä olen räppijäbä ja Joel oli laulaja. Nyt on vaikeampaa ”myydä” se ajatus ihmisille, että me kaikki bändin tyypit tehdään vähän kaikkea.
– Mä olen myös laulamisen suhteen hyvin itsetietoinen. Mä harjoittelen edelleen joka päivä. Mä olen tosi kunnianhimoinen. Mä olen eräänlainen kameleontti. Laulu on mun intohimoni. Jos mä kuulen, että joku muu laulaa jollain tekniikalla, mä haluan ottaa sen heti haltuun.
– Nyt yksin työskenteleminen oli siinä mielessä helpompaa, että mä pääsin ihan oikeasti haastamaan itseäni laulajana. Pääsin katsomaan, mihin musta oikeasti on. Pääsin tekemään sellaisia juttuja, joille ei olisi aiemmin ollut tilaa, koska ne olisivat olleet Joelin juttuja. Sekin oli aikoinaan oikein fine, mutta nyt pääsin tekemään jotain ihan omaa.
Huojennusta oli ilmoilla myös siinä vaiheessa, kun Blind Channel soitti yhdessä ensimmäiset uuden aikansa keikat.
– Mietin paljon, että tuleeko keikoilla yksinäinen olo. Monet vanhat biisit on sävelletty kahdelle laulajalle. Niissä on paljon hommaa ja aika vähän aikaa vetää henkeä. En tajunnut ajatella heti, että melkein kaikilla muilla bändin jäbillä on mikrofonit edessään keikoilla. Jätkät ottivat homman taustalauloilla täysin haltuun aina kun oli tarpeen.
– Silloin kun Joel oli vielä mukana, Blind Channel ei ollut vain meidän laulajien bändi. Nytkin Blind Channel on yhä yksikkö.
Voiko bändi keksiä itsensä uudelleen?
Blind Channel on bändi. Siis ihan loppuun asti yhteisö. Niko korostaa erittäin voimakkaasti, miten tärkeää hänelle on yhdessä tekemisen voima ja se, kun sekä onnistumiset että kompastelut voi jakaa muiden kanssa.
– Mä olen nähnyt meidät aina tosi tasavertaisina jäseninä, me noustaan aina lavalle bändinä ja jopa Euroviisuissa me oltiin bändi, vaikka jonkun mielestä siellä olisi varmasti kannattanut korostaa solisteja.
– Heti kun me alettiin pärjätä paremmin bändinä, meidän ympärille alkoi kerääntyä ihmisiä, jotka halusivat kovasti neuvoa meitä, miten olla ja miten tehdä asioita. Meidän piti kieltäytyä monesta asiasta. Jopa siitä, että tämä on oikeasti tasavertainen bändi. Ei tämä bändi tule olemaan mikään Niko Show nytkään, kun Joel ei ole enää mukana.
Niko naurahtaa, että jos hän tekisi sooloartistina jotain, niin ei varmasti tekisi sitä nimellä Niko Vilhelm tai vastaavalla suoraan hänen viittaavalla tittelillä, koska on ollut aina todella bändivetoinen ihminen.
– Todennäköisesti mä piiloutuisin jonkinlaisen alter egon taakse tai loisin sellaisen kokonaisuuden, josta kukaan ei suoraan tajuaisi, että se on yksin mun juttu. Ehkäpä sen takia mun ei kannata sillä tavalla soolokamaa tehdäkään.
– En mä haluaisi puuhata soolona musaa, vaan ennemmin mä haluan tehdä musaa just tällä tavalla, että me yritetään tehdä just sellainen levy, joka vain me viisi voidaan tehdä ja vain tässä hetkessä. Mä olenkin sanonut Painstreamista, ettei me olla koskaan tehty tällaista albumia aiemmin, eikä me tulla koskaan tekemään vastaavaa uudelleen.
Niko sanoo identifioituvansa enemmän säveltäjäksi kuin laulajaksi, vaikka onkin nyt Blind Channelin ainoa laulaja ja koko joukon keulakuva. Kun hän kuuntelee musiikkia, hän kuuntelee aina ennen kaikkea fiilistä.
– Biisinkirjoittaminen on mulle se rakkain laji ja ihan alun alkaen mä aloin laulaa, jotta voisin kirjoittaa biisejä.
– Liian monta vuotta mä ja muut Blind Channelin pojat yritettiin ”tieteellistää” biisinkirjoittamista. Yritettiin etsiä sitä kaavaa, jolla saisi biisin toimimaan. Ennen taukoa me jo ajateltiin niin, että sen kun mennään studioon ja tehdään uusi biisi, koska me jo tiedetään, miten biisi pitää kirjoittaa, jotta se osuu radiomittaan ja ties mihin algoritmeihin.
– Alkoi muuten maistua puulta jossain vaiheessa. Sitten me tajuttiin, ettei tämä ole yhtään musan tekemisen pointti. Nyt me seurataan vain tunnetta. Mä haluan saavuttaa Blind Channelin kanssa isoja fiiliksiä. Me mentiin tässä ajatuksessa niin pitkälle Painstreamilla, että me metsästettiin sellaisia hetkiä, kun ihan kaikilla klikkaa täysillä.
Yhdessä tekemisen voima sai uusissa Blind Channel -kappaleissa ihan uudenlaisen muodon.
– Riffejä voi soittaa monella tavalla, mutta me tsempattiin Joonasta (Porko), että soita riffi siten kuin SÄ sen soittaisit. Samaan tapaan mulle sanottiin, että mun pitää laulaa MUN tavalla, eikä yrittää tehdä asioita jonkun muun tyylillä.
– Nämä on hienovaraisia asioita. Taide on syvä juttu. Tunnen paljon biisinkirjoittajia, jotka eivät itse esitä musiikkiaan, mutta on hienoa, jos heidän jälkensä voi tunnistaa heti, jos kappale soi radiossa. Mun mielestä bändin kuin bändin pitäisi pyrkiä siihen, että heidät tunnistaa samantien, kun heidän kappaleensa lähtee soimaan.
– Ei se tunnistettavuus tule jostain genrestä. Se tulee siitä, että jokainen bändin tyyppi oikeasti soittaa omalla tyylillään. Sillon se kokonaissoundi voi olla jotain sellaista, mitä kukaan tai mikään muu bändi ei voi sillä tavalla tehdä.
Yksi Painstream-albumilla murrettu asia olivat Nikon mukaan deadlinet. Ennen Blind Channel toimi todella keskitetysti ja tehokkaasti, mistä syntyi kappaleita erittäin jämäkästi, mutta kovalla vauhdilla oli myös kääntöpuolensa.
– Sellaisella tahdilla tehdessä kävi niin, että bändin äänekkäimmät saivat helpommin itsensä kuuluviin. Minä, Joel ja tuotannostakin vastaava Aleksi (Kaunisvesi) ajettiin Blind Channelia eteenpäin, mutta Joonas ja Tommi (Lalli) jäivät taka-alalle, koska he ovat hiljaisempia tyyppejä. Kyse oli ihan vain siitä, millaisilla energioilla ihmiset toimivat.
– Nyt kun meillä oli enemmän aikaa tehdä albumia, oli taas hieno huomata, miten lahjakkaita tyyppejä meillä on bändissä. Nyt äänekkäämmät eivät voittaneetkaan studiossa, koska kuka tahansa pystyi kuuntelemaan biisiä vaikka yön yli ja kertomaan mielipiteensä mistä tahansa jutusta, jolloin kaikkien sormenjäljet kuuluvat nyt albumilla.
– Sen huomaa, että me ollaan fiilistelty ja kokeiltu paljon kaikkea tällä levyllä. Ne hetket oli ihan huikeita, kun kaikki loksahti paikoilleen ja kaikki viisi oli ihan fiiliksissä, että nyt toimii. Meille ei enää riitä se, että vaikka mä ja Aleksi ollaan tyytyväisiä johonkin juttuun, vaan kaikkien on oltava. Se on ollut ihan uusi juttu Painstreamilla.
Onko epätäydellinen täydellistä?
Nyt kun eletään orastavaa tekoälyaikaa, niin tekoäly osaa tehdä asiat ”täydellisesti”. Antaa tekoälyn tehdä asiat niin, mutta täydellisyys ei ole sitä, mitä Blind Channel tai muutkaan ihmiset taiteelta kaipaavat.
Niko sanoo miettineensä viimeaikoina paljon sitä, mitä me ihmiset haluamme taiteelta. Se ei ole täydellisyyttä.
– Mekin ollaan oltu sellainen bändi, joka biisien valmistuttua meni studioon ja halusi äänittää joka asiasta sen täydellisen oton. Tunetetaan se kohdilleen, kaikki laitetaan gridiin, editoidaan kaikki oikein. En tiedä mistä tämäkin tuli, mutta Painstreamin kohdalla se muuttui, ettei asioita enää tehdä näin.
– Jos meillä oli vaikkapa kaksi lauluottoa ja toisessa oli tekniikka aivan täydellinen ja toisessa otossa taas ääni vähän särkyi, koska teksti kosketti mua laulaessani, niin SE oli se oikea otto. Samoin rumpalin oman grooven kuuluminen tuntui todella tärkeällä, eikä sen tarvitse olla missään gridissä, joten senkin suhteen palattiin todella luomun äärelle.
– Me haluttiin että tämä albumi kuulostaa ihmiseltä. Me lähestyttiin tätä albumia ihmisinä. Painstream käsittelee ihmisyyttä kivun linssin läpi, joten eihän se nyt voi mitenkään kuulostaa liian täydelliseltä tai virheettömältä. Se ei tarkoita sitä, etteikö me tehtäisi asioita laadukkaasti. Me käytettiin levyn tekoon aikaan, ja haluttiin tehdä se hyvin.
– Tätä voisi verrata vaikka elokuvatuotannossa siihen, miten kauan Lord of the Rings -elokuvia tehtiin The Hobbit -elokuviin verrattuna. Kumpien luulette kestävän paremmin aikaa? Sormusten herrat, aivan varmasti. Samoin modernissa metallissa Linkin Park kuulostaa ihmisten tekemältä musalta, mutta ne on silti tuotettu ihan vitun hyvin.
Painstreamin tekeminen oli Nikon mukaan niin haastava kokemus, koska bändin perustuksia piti valaa uudelleen.
– Me tiedettiin, että meidän on haastettava koko se meidän ”tieteellistetty” tyyli tehdä musaa, josta aiemmin puhuin.
– Se piti räjäyttää ihan uusiksi. Tämä tarkoitti sitä, että meidän piti kirjoittaa ensin kymmenen huonoa biisiä alta pois ennen kuin aletaan päästä sellaiseen musaan kiinni, joka yllättää meidät ja joka tuntuu jossakin.
Painstream palkitsee. Se sisältää biisejä. Siis todella ISOJA biisejä. Potentiaalisia hittejä. Samalla se on myös kokonaisuus, joka pääsee täysiin oikeuksiinsa täydessä albumimitassa.
– Mä olen ihan järkyttävän onnellinen siitä, että vaikken halua lyödä alas meidän aiempia albumeita, niin monista meidän vanhoista biiseistä jäi sellainen fiilis, että mitähän tuostakin olisi voinut tulla, jos aikaa olisi ollut enemmän?Sitä fiilistä ei nyt jäänyt. Mikään juttu ei ole siellä sattumalta. Jokainen asia on hyvän kokeilun ja keskustelun tulos.
– Diana on tässä tärkeimpiä biisejä, koska se oli ensimmäisiä, joka meillä ihan täysillä klikkasi. Siitä tuli yllättävän raskas kappale. Me oltiin kaikki luultu, etteivät muut halua tehdä näin raskasta kamaa, kunnes ilmenikin, että kyllä haluaa. Se oli tämän erilaisen dynamiikan ilmentymiä. Kun me hoksattiin tuo, Dianasta tuli todella kova biisi.
– Biisiin tuli jopa sellaista meloscreamia, jota mä en ollut koskaan käyttänyt levyillä, vaan ainoastaan keikoilla. Vedin demon sisään ja tajuttiin heti, että nyt muuten osui. Se oli sellainen hetki, jossa pääsin näyttämään, mihin mä laulajana pystyn ja kun tuon kynnyksen yli oli menty, me käytettiin tuota ja muita tekniikoita muissakin biiseissä.
Hetkeä myöhemmin Niko naurahtaa jo sille, millä tavalla myös uudet lyriikat osuivat kohdalleen.
– Jotenkin musta tuntuu, että me vedettiin päät pois meidän omista perseistä, laulaja hekottelee.
– Meinaan tällä sitä, että aiemmin me ollaan ehkä kirjoitettu aika paljon omista itsestämme, mutta nyt me kirjoitettiin paljon ympäröivästä maailmasta ja siitä, miten me koetaan se. Me uskallettiin kirjoittaa kauniista asioista, mutta yhtälailla Types of Killingin tyyppisissä kappaleissa me nostetaan pöydälle tämän maailman ongelmia.
– Types of Killing syntyi ihan Wikipedia-seikkailuista. Voitteko uskoa, että Wikipediasta löytyy lista tavoista, miten tappaa ihminen? Mä masennuin siitä artikkelista paljon. Se lista kasvaa koko ajan. Sitä päivitetään jatkuvasti. Ihminen on aika kekseliäs olento sen suhteen, miten monilla tavoilla se voi satuttaa toisia ihmisiä.
– Mä sain monen päivän ahdistuksen ja maailmantuskan tuosta aiheesta. Meidän ihmisten piti olla jo matkalla Marsiin ja meillä piti olla jo lääke syöpään, mutta sen sijaan meillä on kasvava lista siitä, miten me tapetaan toisiamme. Mä en halunnut pidätellä yhtään sitä, että haluan kirjoittaa tuollaisesta maailmantuskasta suoraan levylle.
Toisaalta albumilla on myös voimaantumista, kuten Niko kertoo kappaletta Revolution: Now esimerkkinä käyttäen.
– Koen, että siinä kappaleessa istutaan bussipysäkillä, mietitään tätä maailmantuskaa ja toivotaan, että muuttaisipa joku tämän kaiken paremmaksi. Sitten siinä hoksataan, että sehän voisin olla MINÄ, josta se muutos lähtee.
– Tuollainen tematiikka tuntui todella oikealta. Kappaleisiin latautui merkityksellisyyttä. Oon todella mielissäni siitä, että siellä on tärkeitä aiheita, joista ihmiset voivat löytää voimaa ja energiaa selvitä tahoillaan niistä oman elämänsä muutoksista ja käänteistä, ihan kuten mekin ollaan Blind Channelina keksitty itsemme uudelleen.
Onko rock-tähti tolkun ukko?
Kaikki viime vuosien aikana koettu on saanut Nikon miettimään paljon sitä, millainen muusikko hän itse on. Vuosia Blind Channel meni eteenpäin sellaista vauhtia, ettei tapahtuvaa muutosta ehtinyt täysin hahmottaa.
Mietteliäs laulaja arvuuttelee, että jopa hänen koko suhteensa musiikkia kohtaan on hiljalleen muuttunut.
– Mä uskon että on olemassa kahdenlaisia taiteilijoita, hän aloittaa.
– Jotkut voivat olla sellaisia, että he löytävät jo varhain sen jutun, jota he rakastavat tehdä. He tekevät sitä hyvin ja he tekevät koko uransa sitä. Mä uskon, että tuollaisilla taiteilijoilla on kyky irrottaa se taide itsestään. Välillä eletään omaa elämää ja eletään sitä mahdollisimman hyvin, sitten mennään tekemään sitä taidetta, jossa ollaan omimmillaan.
– Sitten on taas tällaisia tyyppejä, jollaiseksi koen itseni ja meidät Blind Channelissa. Meille musa on niin terapialähtöistä, että se on jatkuvaa itsensä etsimistä. Mun tyyppiselle ihmiselle musan tekeminen on sitä, että yritän löytää edes jotain tolkkua tähän maailmaan ja elämään, joten musan tekeminen on kuin sitä tutkimustyötä.
– Mä olen onnellinen siitä, että Blind Channel antaa tämän kuulua Painstreamilla. Jos fanit eivät pidä tästä, koska meidän tyyli on muuttunut, mutta sillä ei saa olla väliä, koska meidän tyyli saattaa muuttua ihan pian taas. Me tiedostetaan se, että meidän oma elämä kuuluu meidän musiikissa ja me ollaan opittu myös vaalimaan sitä paljon.
Tämä tutkimusmatka ei ole Nikon mukaan yhtään samanlaista nyt kolmekymppisenä kuin se oli kaksikymppisenä.
– Blind Channelissa me käsitellään tunteita, me tutkitaan maailmaa ja mitä maailma saa meidät tuntemaan.
– Ne levyt, joita me tehtiin kun me oltiin kaksikymppisiä ja kuolemattomia, olivat sellaisia, että maailma palaa ja millään ei ole mitään väliä, joten nyt vittu bailataan kuin sitä huomista ei olisi, koska sitä ei todennäköisesti ole.
– Nyt mä olen 31-vuotias, mulla on viisi kuukautta vanha lapsi kotona ja hitto että monella asialla muuten onkin yhtäkkiä väliä, enkä mä halua että maailma palaa. Jos mä pystyn tekemään jotain sellaista, että tämä maailma olisi yhtään parempi paikka, niin mä haluan tehdä sen. Tuo kuuluu ihan varmasti meidän musassa.
Kun kuuntelee Nikon puhuvan tästä kaikesta, hän ei vaikuta olevan rokkitähti, vaikka häntä sellaisena Blind Channelin keulilla pidetäänkin. Sen sijaan Niko tuntuu olevan erittäin tiedostava sen suhteen, miten artistien tarinat menevät.
Nikonkin tarina olisi voinut mennä hyvin eri tavalla, jos hän ei olisi kyseenalaistanut sitä, mille tielle hän ja Blind Channel olivat jo menossa sen jälkeen, kun Euroviisut avasivat ovet maailmalle ja yhtäkkiä kaikki oli mahdollista.
– Kyllä mä koen kaiken senkin jälkeen olevani aika tolkun ukko, hän naurahtaa.
– Sillon kun meillä tuli ensimmäinen läpimurto vuonna 2021, tehtiin hirveästi keikkoja vuonna 2022, kaikki unelmat tuntuivat täyttyvän, kierrettiin nightlinerissa Eurooppaa, päästiin ensimmäistä kertaa Jenkkeihin, saatiin asua bussissa, pelattiin siellä pleikkaa, pizzaa oli kaikkialla ja olutta virtasi joka puolella, niin kyllä siihen olisi voinut jäädä koukkuun.
– Kyllä tuolloin tuli bailattua. Niin paljon, että jotkin asiat ahdisti, sen takia tuli juotua, sitten juominen ahdisti ja se luuppi alkoi olla jo valmiina. Kyllä vuosina 2022-2023 tuli juotua aika paljon kaljaa. Mä rakastan kaljaa. Mä en ole koskaan ollut mikään viinien tai tiukkojen ystävä, mutta kaljaa meni tuolloin ihan helvetisti. Sitten tiesin, ettei tuo vain käy.
– Huomasin sen, että masensi hirveästi. Ensimmäinen asia minkä tein, oli heittää alkoholi veks kokonaan. Olin vuoden 2024 juomatta tippaakaan. Sitten huomasin, että julkisuus ahdistaa mua, koska olen pohjimmiltani introvertti ihminen. Tuollaisia asioita oli tärkeää kohdata ja hyväksyä sen sijaan, että olisin turruttanut itseäni päihteillä.
Näihin tuntemuksiin löytyy Painstream-albumilta peili: Kappale nimeltään Diana.
– On vaikeaa sanoa ääneen, että julkisuus on järkyttävän ahdistavaa. Mä en ole millään muotoa vaikkapa mystinen tyyppi, josta saisi tehtyä siten kiehtovia juttuja. Mä oon aika introvertti perus tyyppi, joka tykkää olla paljon yksin. Toinen vaihtoehto tälle bändihommalle olisi suurin piirtein se, että mä kasvattaisin poroja jossain päin Lappia.
– Mä sain kaljan läträämisellä sellaista rock-star -buustia itseeni. Se ei ollut autenttista. Mä oon ennemmin sellainen pohdiskelija, enkä niinkään mikään stara. Diana kappaleessa puhutaan siitä, miten pelottavaa voi olla näyttää, että tällainen minä olen, antaa sen näkyä kaikille ihmisille. Mitä jos he eivät pidäkään siitä oikeasta minusta?
– Oon tosi itsevarma mun biiseistä, mutta se millainen mä oon tyyppinä, jännittää aina ihan hirveästi. Mä haluan uskaltaa. Haluan että kaikki uskaltaisi. Diana-biisillä mä haluan rohkaista kaikkia olemaan se autenttinen oma itsensä silläkin uhalla, että joku ei siitä välttämättä tykkää. Tuo on taistelu, jota ei voi voittaa, vaan se taistelu jatkuu aina.
Jos jollakin on se mielikuva, että bändi-ihmiset ihastelevat itseään promokuvissa ja musiikkivideoissa tai kokevat olonsa mukavaksi ollessaan vaikkapa näkyvissä TV-haastatteluissa, ainakin Niko naurahtaa asian olevan ihan toisin.
– Siis mullehan nousee kylmä hiki heti, kun mä saan vaikka uuden musavideon raakaversion katsottavaksi ja joudun taas katsomaan minuuttikaupalla, miten tyhmältä mä näytän ja miksi mun pitää tehdä noin tavalla, laulaja hekottelee.
– Sitten olisi vain vakuuteltava itselle, että tuollainen minä olen, tuolta minä näytän, noin minä laulan ja noin minä esiinnyn. Teen paljon töitä sen eteen, että vaikka koen tuollaista vastareaktiota aina kun näen itseni vaikkapa jossain Huomenta Suomen haastattelussa, mä silti uskaltaisin mennä niihin tilanteisiin omana itsenäni.