Devin Townsend on tienhaarassa. Meneillään on yksi hänen elämänsä vaikeimmista ajanjaksoista. 54-vuotias kanadalainen ei peittele lainkaan sitä, että hänen on pitänyt viime vuosina kyseenalaistaa koko elämäntapansa.
Tällä hetkellä Devin asuu alle 30 neliömetrin kokoisessa mökissä ja hän tekee puutarhatöitä avittaakseen asumistaan. Tänä vuonna julkaistun massiivisen, vuosikymmenen verran työn alla olleen The Moth -albumin live-konsertin tuotanto muuttui sekin raskaasti tappiolliseksi, konsertin striimauksesta vastanneen yhteistyöyrityksen mentyä konkurssiin. Ei ihan sellainen tilanne, jossa yli 33 vuotta albumeita julkaisseen ja erittäin pidetyn muusikon toivoisi olevan.
Ihan kuin ammatillisissa haasteissa ei olisi jo tarpeeksi, Devin kertoi tänä syksynä eronneensa puolisostaan, jonka kanssa hän oli pitänyt yhtä 36 vuoden ajan. Kesken viimeisimmän kiertueen Devin sai myös suru-uutisen rakkaan koiransa kuolemasta. Taloudelliset haasteet saattavat tuntua tämän kaiken rinnalla melko merkityksettömiltä.
Tällaisessa tilanteessa jokaisen haastattelun aloittava kepeä kuulumisten vaihtaminen ei riitä.
Nyt on kysyttävä ihan tosissaan: Miten voit, Devin?
– Yritän parhaani, Devin huokaisee syvään, mutta hymyilee hieman pian tämän jälkeen.
– Minun on muistutettava itseäni siitä, että minulla on elämässäni paljon asioita, joista olla kiitollinen. Olen päättänyt keskittyä niihin. Minulla on ihania ihmisiä ja asioita elämässäni. Olen kiitollinen siitä, että elämässäni on musiikkia. On etuoikeus saada soittaa ja laulaa. Nämä asiat eivät katoa mihinkään, vaikka elämäni olisikin kääntynyt päälaelleen.
– Nuorempana en olisi mitenkään kyennyt käsittelemään tätä kaikkea. Minulla ei olisi mitenkään ollut malttia siihen. Olisin rynnännyt eteenpäin ja jättänyt asiat käsittelemättä. Nyt minun on selviydyttävä tästä kaikesta. Asia kerrallaan.
Vuosia sitten Devin vetäytyi pitkiltä kiertueilta, mutta vastikään hän ajautui taloudellisesti tilanteeseen, jossa hänen olisi lähdettävä tien päälle. Syksyllä ohjelmassa oli 28 kappaletta Metamorphosis-konsertteja ympäri maailman.
Lähtökohta oli vaikea. Mies, joka ei ole juuri nauttinut kiertueista, lähtee elämänsä vaikeimpana aikana keikoille yksin. Nyt kiertueen ollessa takana Devin sanoo, että juuri tällainen kiertue oli hänelle tarpeellinen. Kiertueen nimi oli enne.
Hän oli aluksi lavalla vetäytynyt, ja sitten täysin auki.
– Huomasin kiertueen aikana vieraantuneeni pitkäksi aikaa vanhasta musiikistani, Devin aloittaa puhuessaan siitä, millaista oli soittaa omia kappaleita, jotka ovat jopa kaksi- tai kolmekymmentä vuotta vanhoja.
– Tämän kiertueen aikana kaikki suojani tippuivat alas. Olen elämässäni niin raa’assa paikassa, etten voi mitenkään sysätä kaikkea mennyttä sivuun. Kuka tahansa tekisi paljon itsereflektiota tällaisessa tilanteessa, jossa minä juuri nyt olen, ja musiikkini edustaa tietenkin minua monista eri vaiheista menneen elämäni varrelta.
– Olin soittanut samoja kappaleita vuosikausien ajan ikään kuin pienen etäisyyden päästä. En ollut enää miettinyt, mitä ne kappaleet merkitsevät. Nyt ne kappaleet olivat suoraan edessäni ja huomasin näkeväni niissä itseni. Kappaleita kuten Ih-Ah!, Deep Peace, Deadhead ja From the Heart oli mahdotonta esittää liikuttumatta.
Tällaista syvää itsetutkiskelun ja itsensä uudelleen keksimisen vaihetta voisi verrata etäisesti siihen, kun Devin raitistui vuonna 2007 ollessaan 35-vuotias. Tuon jälkeen Devinin suhtautuminen musiikin tekemiseen ja kiertämiseen muuttui paljon, mutta nyt lähes kaksi vuosikymmentä myöhemmin hän on huomannut kulkeneensa erilaisia raiteita pitkin.
Tämä on erittäin hyvä hetki istua alas Devinin kanssa, rauhoittua ja keskustella siitä, mikä merkitsee eniten juuri nyt. Devinin äänessä on toteavaa surumielisyyttä, mutta devinmäinen pilke ei ole täysin kadonnut hänen silmistään.
Devin voi olla eksyksissä elämässään, mutta juju piilee siinä, miten hyvin hän tiedostaa asian.
– Haluan puhua näistä asioista siksi, koska kaikki ihmiset tekevät virheitä ja kaikki ovat kokeneet traumoja, eivätkä ratkaisut ole helppoja, vaan aiheuttavat paljon todella ristiriitaisia ajatuksia. Haluan nyt jakaa näitä ajatuksia, koska siten joku muukin voi tuntea, että se ei ole epäonnistumista, jos elämä ei jatku ikuisesti samanlaisena.
Kaikki poikkiteloin muutoksen edessä
Devinin ajatuksia kuunnellessa ei voi olla miettimättä hänen ikäänsä. Kuten todettua, Devin on nyt 54-vuotias.
Musiikkiaiheisissa haastatteluissa on varsin tavallista, että neljä- tai viisikymppiset muusikot ihmettelevät ääneen, mihin heidän nuoruutensa katosi. Vaihtoehtoisesti he vertailevat keski-ikäistä itseään parikymppiseen versioonsa.
Millaisena 54-vuotias Devin näkee itse 44-vuotiaan itsensä 10 vuoden takaa, kun elettiin 2010-luvun puoliväliä?
– Sanoisin että olin vielä tuolloinkin erittäin nuori, Devin sanoo erittäin merkitsevän pitkän harkinnan jälkeen.
– 10 vuoteen on mahtunut paljon muutoksia, pandemiavuodet vaikuttivat tähän paljon ja kriisit henkilökohtaisessa elämässäni ovat pakottaneet minut kasvamaan. En usko että tätä olisi tapahtunut, jos kaikki olisi jatkunut samalla tavalla vain eteenpäin jyräten kuin koko 2010-luvun alkupuoliskolta tämän vuosikymmenen alkupuolell saakka.
– Tuo pakotettu murros sai minut tarkastelemaan motiivejani. Kun olin 44-vuotias, mielessäni pyörivät levyjen tekeminen, kiertueet ja perheen elättäminen. Miten tehdä kiertueista vielä isompia? Miten tehdä keikoista vielä isompia? Siinä se. Tuolloin en ajatellut mitään muuta. Hetken luulin, että tulen tekemään tuota hamaan tappiin asti.
– Nyt mietin, miten voin rakentaa itselleni elämän, jossa teen kyllä musiikkia, koska musiikki tulee aina olemaan osa minua, mutta se musiikki tukisi fyysistä ja henkistä hyvinvointiani. Sain aika nopeasti huomata, että jos aion tähdätä tuollaisiin muutoksiin, minun on luovuttava tietyistä asioista, joita pidin aikoinaan elämäni perustuksina.
Ei ole yllättävää, että esille nousevat kiertueet. Devin ei peittele huvittuneisuuttaan todetessaan, että kiertueet eivät ole olleet se kaikkein terveellisin asia hänen mielenterveydelleen, vaikka hän on uskotellut itselleen muuta.
– Jos haluat pitää huolta mielenterveydestäsi, ryyppääminen tai päihteet eivät ole hyvä ratkaisu siihen, vai mitä? En ole enää käyttänyt paljon päihteitä, mutta kiertueiden sekamelska ilman päihteitä on vähintään yhtä kuormittavaa.
– Jos haluat pitää huolta fyysisestä terveydestäsi, unenpuute ei ole hyvä ratkaisu siihen, vai mitä? Mieti millaista on olla viikkokausia kiertueella ja käydä jatkuvasti ylikierroksilla, jolloin et nuku käytännössä ollenkaan.
– Ei ole olemassa oikoreittejä, että muutetaan kiertueita ja yhtäkkiä nuo ongelmat katoavat. Minun on otettava riskejä. Elämäni on monilta osin hajonnut pieniksi palasiksi, enkä halua enää rakentaa sitä takaisin samaksi vapisevaksi rakennelmaksi, vaan oppia jotain elämästäni ja itsestäni, jotta voin rakentaa jotain uutta ja erilaista.
Devin sanoo, että olisi idioottimaista huomata, että on tehnyt asiat jollakin tavalla lähes parikymmentä vuotta ja jos se ei toimi, jatkaa vain eteenpäin samalla tavalla.
– Tuossa tilanteessa on kaksi vaihtoehtoa, mitä voit tehdä: Myönnä itsellesi muutoksen olevan ainoa ratkaisu tai ajattele, että olet yrittänyt niin pitkään, ettet voi enää lakata yrittämästä.
– Muutos vaatii paljon uskoa, mutta se vaatii myös riskien ottamista. Olen juuri nyt tilanteessa, jossa pysäytän ja lopetan paljon asioita. Se on hirvittävää. Siis aivan helvetin pelottavaa. Olen kauhuissani. Egoni yrittää koko ajan vakuutella minua pitämään kiinni takuuvarmoista ja turvallisista asioista, joissa olen ainakin kelvollisen hyvä.
– Jos kuuntelee liikaa egoaan, saattaa käydä niin, että ihminen tekee toista kuin sanoo. Eli minun tapauksessani sanoisin haluavani pitää huolta itsestäni ja tekisin silti kaikki kymmenen kiertuetta, joita minulle tarjotaan. Se sama ego saattaa myös vakuutella minulle, että minun on tehtävä kaikki kiertueet, jotta voin taata toimeentuloni.
– Kysymys kuuluu, että millaisen toimeentulon? Sellaisen, mihin olen tottunut parin vuosikymmenen ajan? Kaipaanko enää sellaista? Vai voisinko olla onnellisempi pienimuotoisemmassa elämässä, johon vaaditaan vähemmän rahaa?
Devin sanoo, ettei muutos ole ainoa asia, johon ihmisiä ei rohkaista. Esimerkiksi muusikoita oikeastaan yllytetään pysyttelemään totutulla tiellä ja uralla johtuen siitä, että alalla pyörii yhä paljon rahaa ja tietynlaisia rakenteita.
– Olen tavannut paljon ihmisiä viime viikkojen aikana. Aiheena on ollut haluni muuttaa elämääni. Minun elämäni muuttuu, ja sillä selvä. On ollut hämmentävää huomaat, miten moni on asettunut poikkiteloin ja sanonut suoraan, etten minä voi muuttaa elämääni. Minulle alettiin nopeasti rakentaa aika dramaattisia uhkakuvia muutoksesta.
– Minulle kiirehdittiin kertomaan, etten voi kieltäytyä vaikkapa tietystä kiertueesta. Minun pointtini on, etten halua kiertää niin paljon. Vasta-argumentti tähän oli se, että jos teen tämän kiertueen, niin saan vielä enemmän kiertueita. Minun piti ihan tosissani kysyä, että kuunteliko kukaan sitä, että aion ihan oikeasti keskittyä nyt muihin asioihin?
– Tuollaisessa tilanteessa ei voi kuin asettua kirjoittamattomia sääntöjä vastaan. Jos minä haluan pitää huolta itsestäni ja mielenterveydestäni, en voi kiertää koko ajan. Kaikkien on ymmärrettävä, että kun en kierrä, siitä syntyy musiikkia. Olipa se musiikki menestyksekästä tai ei, tai välittipä kukaan paskaakaan siitä, se on sitä mitä minä haluan tehdä.
– Minulle on yritetty vakuutella, että jos jätän tämän tai tämän kiertueen tekemättä, minun ”osakkeeni” laskevat. Jos sanon tuollaisessa tilanteessa, että ei, minä panostan nyt mielenterveyteeni, seuraavaksi maalaillaan uhkakuvia siitä, kenelle tämä festarikeikka nyt menee ja kuinka seuraavalla kerralla en pääse enää minnekään.
– Minun on luotettava intuitiooni. Nuorempana halusin soittaa 100 000 ihmiselle, mutta nyt tiedän, ettei tuo ole sitä, mitä hyvä elämä minulle tarkoittaa. Siksi olen joutunut tuottamaan pettymyksen muutamille ihmisille.
Mikään määrä yltäkylläisyyttä ei täytä tyhjyyttä
Aika moni länsimaalainen ihminen elää ”itsestäänselvässä” yltäkylläisyydessä. Moniin meistä on ohjelmoitu tavoite, jonka mukaan elämän tulisi tähdätä uraan, isoon kotiin, perheeseen, materialismiin ja koko ajan isompaan luksukseen.
Myös Devin on elänyt yltäkylläisesti. Varsinkin siihen nähden, ettei hän ole koskaan tehnyt koko kansan musiikkia. Vuosien aikana Devin ehti tottua perheeseen, mukavaan kotiin, omaan studioon ja tiettyihin rutiineihin. Niin mukavaa kuin jokaisen henkilökohtainen mukavuusalue voikin olla, se saattaa myös sokaista ihmisen.
Kun palataan perusasioiden äärelle, kuten Devin on pienessä mökissään tehnyt nyt, silmät aukeavat jälleen.
– Tämä siirtymävaihe on saanut minut havahtumaan siihen, miten toksisia ajatuksia ihminen voi rakentaa itselleen sillä, että elämässä kaikkea pitäisi enemmän ja isommin, jolloin siitä ajatuksesta tulee kuin pieni vankila, hän sanoo.
– Joillekin se sopii. Minulle ei. Olen pohjoisamerikkalainen ihminen ja meitä opetetaan syntymästä asti, että onnistuminen ja menestyminen elämässä mitataan sillä, miten paljon sinua kunnioitetaan. Kunnioitusta voit saavuttaa vain haalimalla itsellesi menestystä, valtaa ja rahaa ja olla kuin oman elämäsi Elon Musk, keinolla millä hyvänsä.
– Viimeisen parin vuoden aikana olen alkanut tietoisesti purkaa tuota ajatusmaailmaa. Löysin itseni tilanteessa, jossa mielialani menivät ylös ja alas, ja joskus jopa tasaiseen harmauteen, siitäkin huolimatta että minulla oli elämässäni lähes kaikkea. Aloin kysyä itseltäni, olenko sittenkin osa länsimaista koneistoa, josta luulin olevani vapaa?
– Minun oli myönnettävä itselleni, että minulle onni ei ole yhtä kuin tuotteliaisuus, menestys, raha tai se, miten isolle yleisölle teen musiikkia. Huomasin ajautuneeni tilaan, jossa tein kärsimyksestäni musiikkia ja ihmiset pitivät siitä, joten koin tarpeelliseksi tehdä kärsimyksestäni lisää musiikkia, jotta voisin elättää sillä itseni ja perheeni.
Devin palaa ajassa taaksepäin, nuoruuteensa, jolloin hän sanoo olleensa paljon epävarmempi itsensä suhteen. Devin tunnustaa olleensa lähestulkoon koukussa siihen, miten ihmiset reagoivat hänen musiikkiinsa. Hän haki hyväksyntää.
– Sitten minusta tuli niiden fiilisten tuottaja tai tarjoaja, joita minulta odotettiin. Minusta oli tulossa Devin-market.
– Kaikki muusikot sanovat tekevänsä musiikkia ensisijaisesti itselleen. Luulen että kaikki eivät ole tämän asian suhteen ihan rehellisiä itselleen. Moni jää jumiin siihen ajatukseen, mitä heiltä odotetaan. Millaisesta musiikista fanit pitäisivät? Tuossa on se vaara, että oman elämäntavan jatkuvuuden takaamiseksi musiikista alkaa tulla osittain fanipalvelusta.
– Luin haastattelun, jossa rikkaat ihmiset kertoivat siitä, että heillä oli toisaalta kaikki asiat, joita he olivat ikinä halunneet, mutta samalla tuo yltäkylläisyys esti heitä kehittymästä tai edes näkemästä itseään. Samastuin siihen.
– Tämä olisi ollut täydellinen hetki sortua päihteisiin, mutta olen raitis. Tavoittelen uudenlaista tasapainoa. On ollut kivuliasta huomata pitäneensä joitakin asioita ihan itsestäänselvyytenä ja ajautuneensa omatekoiseen oravanpyörään.
Devin alleviivaa, ettei koe viime vuosina tekemänsä musiikin olevan merkityksetöntä. Päinvastoin. Hän sanoo jokaisen albumin olleen tärkeä osa hänen eri vaiheitaan, mutta tunnistaa samalla, että osa niistä on syntynyt autopilotilla.
Rehellisyys itselleen on nyt kaiken keskiössä. Devin myöntää määritelleensä aikoinaan itsekin tekemisiään myös sen mukaan, millaista vastakaikua hän sai. Vuosikymmen sitten hän huomasi tähtäävänsä koko ajan suurempiin kuvioihin ja isompiin keikkoihin Devin Townsend Project -bändinsä kanssa, koska luuli itsekin haluavansa suuria kiertueita.
Melko tarkalleen 14 vuotta sitten Devin Townsend soitti sekopäisen Retinal Circus -keikan Lontoon Roundhousella. Keikalla juhlittiin hänen 20-vuotista muusikon taivaltaan. Kaikki oli tahallisen yliampuvaa ja räiskyvää.
– Vaikka me artistit haluamme aina sanoa, että kaikki tapahtuu taiteellisista syistä, tapahtuvat monet asiat myös kulisseissa, Devin sanoo ja viittaa tällä siihen, että Retinal Circus -konserttikin kasvoi ja kasvoi koko tuotannon ajan.
– 14 vuotta sitten olin matkalla jonkinlaiseen tuolloin uudehkon elämäntapani kliimaksia. Olin halunnut näyttää itselleni, että raitis muusikko voi yhä olla yhtä kreisi ja luova kuin se sekopää, joka olin päihdevuosinani.
– Metamorphosis-kiertue oli kuin Retinal Circus -keikan vastakohta, koska se tapahtui erilaisessa elämänvaiheessa. Nyt minulle oli tärkeää löytää jälleen edes pieni yhteys itseni ja musiikkini välillä. Kokea se, mitä on olla täysin haavoittuvainen ja aito yleisön edessä. Päätin keskittyä autenttisuuteen ja siihen, miltä asiat minusta tuntuvat.
– Tunnistin jo aika nuorena, ettei menestys ole minua varten. Tämä johti aikoinaan päihdekierteeseeni, kun yritin lääkitä ahdistusta ja selviytyä. Raitistuttuani jäin silti koukkuun ajatukseen, että minun on jotenkin ylitettävä itseni. Minä olen siis usein sabotoinut omaa hyvinvointiani ja luovuuttani tekemällä asioita, jotka eivät ole hyväksi minulle.
Heti tähän johtopäätökseen tultuaan todella mietteliäs Devin naurahtaa itseironisesti vetäistessään hihastaan vertauskuvan, jolla hän osoittaa sen, ettei hän ole vapaa siitä, mitä maailma meiltä ihmisiltä vaatii.
– Kuulin juuri tarinan miehestä, jolla oli 20 000 000 miljoonaa euroa tilillään ja mahtava lentokone, mutta laskeuduttuaan miljardöörin koneen viereen, hän tunsi itsensä arvottomaksi paskaksi, Devin veistelee.
– Jossain musiikin uumenissa elää yhä ajatus siitä, että bändin pitäisi kasvaa niin kauan, kunnes se on stadion kokoluokkaa. Ongelma piilee siinä, että jos haluat koko ajan jotain isompaa, et ole koskaan kylläinen. Minä olen tehnyt muutamia megaluokan jättikeikkoja ja voin sanoa, että ne eivät ikinä täytä sitä tiettyä tyhjyyttä ihmisen sisällä.
– Minäkin mietin muutaman ison keikan jälkeen, että seuraavaksi on tehtävä kymmenen. Tai vertasin tekemisiäni kaveriini, joka oli tehnyt vielä enemmän. Tai huomasin jonkun tutun bändin päässeen lämppäämään Metallicaa. Toisin sanoen minäkin syyllistyin siihen hevonpaskaan, eli vertaamaan kaikkia tekemisiäni muiden tekemisiin.
– Tällainen ajattelu aiheuttaa sen, että ihminen jää jumiin sykliin, jossa hän ylläpitää egoaan tekemällä sitä, mitä häneltä odotetaan tai yrittää tehdä jotain niin vaikuttavaa, että häntä pidetään vaikuttavaa musiikkia tekevänä ihmisenä. Jos sortuu ajattelemaan yhtään tuolla tavalla, saattaa menettää ilon luomista kohtaan.
– Olen tehnyt 45 albumia, tuhansia keikkoja, kaikenlaisia yhteistöitä ja erikoisia tempauksia, mutta mikään ei riitä täyttämään tyhjyyttä sisälläni. Siksi minun on nyt keskityttävä siihen, kuka minä oikeasti olen?
Ihminen ja hahmo nimeltään Devin Townsend
Mitä tapahtuu, kun muusikko tekee soolouraa ihan kirjaimellisesti omalla nimellään, hän jatkaa tätä vuosikymmeniä, käy läpi eri vaiheita elämässään ja on samalla myös Devinin tapaan erittäin räiskyvä ja tunnistettava ”hahmo”?
Uhkana on se, että tässä tapauksessa ihmisen nimeltään Devin Townsend rinnalle syntyy hahmo nimeltään Devin Townsend, eikä kukaan enää tiedä, missä raja näiden kahden välillä kulkee. Ei edes ihminen ja artisti itse.
– Minulta kesti aikoinaan kauan ymmärtää se, että jos aion kirjoittaa musiikkia, julkaista sitä nimelläni ja vielä esittääkin sitä lavalla, minun on suojeltava ihmistä itsessäni muilta ihmisiltä, Devin sanoo myönnettyään ensin, että hän on kauan sitten itsekin ylläpitänyt alitajuisesti tietynlaista hullua Devin-hahmon karikatyyriä.
– Minun on ollut todella vaikea käsitellä niitä hetkiä, kun kuulija tulee kertomaan, että tämä kappaleeni merkitsi hänelle ratkaisevan paljon, kun hänen isänsä kuoli. Tai kun joku kertoo ihan vilpittömästi, että jokin kirjoittamani juttu sai hänet käsittelemään itsetuhoisuuttaan, jopa pakittamaan itsemurhalta. Miten tällaisiin asioihin voi edes suhtautua?
– Yleensä nämä asiat tapahtuvat tilanteissa, kun minulta odotetaan, että olen Devin Townsend, artisti. Kun olen menossa keikalle tai kun keikka on juuri ohi. Tuossa tilanteessa mieleni käy ylikierroksilla. Olen haavoittuvaisempi kuin missään muussa tilanteessa. Kun minulle tullaan avautumaan tuollaisessa tilassa, se menee todella syvälle ihon alle.
– Olen todella herkkä. Kun kohtaan ihmisen tuolla tavalla ja tunnelataus on noin iso, en voi ikinä sivuuttaa sitä olankohautuksella. Siksi minun oli luotava itselleni suojakuori. Se suojakuori oli Devin Townsend. Ihmisenä minun oli pysyteltävä tuon kuoren sisällä ja jopa kovetettava itseäni, mutta samalla aloin itsekin etääntyä musiikistani.
– Kenenkään ei pidä ymmärtää tätä niin, etten arvostaisi näitä kohtaamisia. Se, että musiikkini merkitsee jollekin paljon, merkitsee kaikkea minulle. Tämä ei poista sitä tosiasiaa, että olen ihmisenä lopulta niin arka, herkkä ja haavoittuvainen, että minun on pitänyt rakentaa itselleni liiankin paksuja kuoria.
Kun nyt kyseenalaistetaan asioita, niin kyseenalaistetaan sitten kaikkea.
Metallimusiikista sanotaan aina, että sen melankolia tai aggressiivisuus saavat ihmiset käsittelemään omia kielteisiä tuntemuksiaan, mutta voiko asia kääntyä luovan muusikon kohdalla myös niinpäin, että tällaisen musiikin tekeminen saa hänet oikeastaan väistelemään niiden todellisten tunteiden ja haasteiden käsittelemistä?
– Olen tehnyt tätä koko ikäni, enkä ole tajunnut asiaa ennen kuin ihan äskettäin, Devin myöntää.
– Osa minusta oletti aina, että jos kirjoitan musiikkia, joka on emotionaalisesti intensiivistä ja teemoiltaan itsereflektoivaa, minä olen osa sitä musiikkia. Oikeastaan tuossa käy helposti niin, että tekemällä vaikkapa ahdistuneena todella vihaista musiikkia, sinä myös uskottelet itsellesi asian olevan loppuunkäsitelty.
– Kun olen tehnyt säveltänyt vuosikymmenten aikana, uskalsin useimmiten olla täysin avoin musiikilleni vain sen pienen hetken ajan, kun sävelsin jotain. Jo studiossa oli pistettävä kaikkensa peliin, jotta kykeni eläytymään yhä niihin tunnelmiin. Kiertueilla kyse oli enää lihasmuistista, enkä enää käsitellyt niitä tunteita soittaessani tai laulaessani.
– Palattuani näihin kappaleisiin nyt soolokiertueellani, havahduin itsekin siihen, että voi paska millaisen elämän minä olen oikeasti elänyt? Löysin joukosta niin paljon kappaleita, jotka olin kirjoittanut vaikkapa 22-, 31- tai 39-vuotiaana ja aiheet olivat sellaisia, etteivät ne ole vieläkään vanhentuneet lainkaan, koska en ole koskaan käsitellyt niitä loppuun.
Joskus luovuus voi mennä jopa niin pitkälle, että siitä tulee asia, joka on häiriöksi asti läsnä joka tilanteessa.
Eli muusikon tapauksessa luova mieli alkaa raksuttaa heti, kun tämä kokee jotain tunteikasta tai mieleenpainuvaa, tai vaikka on viettämässä aikaa luonnossa. Jokainen asia on ikuistettava musiikkiin. Mieluiten mahdollisimman nopeasti.
– Joskus tästä oli paljon riesaa varsinkin ihmisille ympärilläni, Devin sanoo ja kertoo, että nyt hän ei koe asioita näin.
– En tiedä milloin tämä muutos tapahtui. Syy voi olla uupumuksessa? Ennen ajattelin jokaisessa tilanteessa, että missä kitarani on? Äkkiä! Tuokaa kitarani. Nyt ajattelen ennemmin niin, että missä on lähin sänky, missä voin levätä?
– Yksi elämäni suurimmista haasteista on ollut se, miten voisin olla ihmisenä läsnä. Se vanha kunnon manaus siitä, kun joku on paikalla, mutta ei läsnä. Sitä minun elämäni on ollut aina. Olen aina vähän jäljessä tai vähän edellä kaikesta sen sijaan, että olisin paikalla tässä hetkessä. Joskus minusta tuntuu, että katson elokuvaa elämästäni.
Oletko koskaan toivonut olevasi artistin sijaan ihminen, jonka mieli ei toimisi tällä tavalla? Eli toisin sanoen haluaisitko elää sellaista ”normaalin ihmisen” elämää, jossa sinulla ei olisi pakonomaista tarvetta kirjoittaa kaikesta musiikkia?
– Olen haaveillut tästä siitä asti, kun aloin tehdä musiikkia, Devin hymähtää.
– Olen mennyt asian kanssa jopa niin pitkälle, että onko artistius tai ainakin minun artistiuteni mielisairaus? Muistan ajatelleeni jo aikoinaan, että onko artistin päämääränä päästä tilaan, kun luovuus ja taide vain loppuvat?
– Onko se mielisairaus? Onko se pakko-oire? Onko se tarvetta tulla hyväksytyksi? Pidän yhä siitä ajatuksesta, että artisti tekee musiikkia aidosta tarpeesta ilmaista itseään, eikä pakonomaisesta tarpeesta täyttää sisäistä tyhjyyttä.
– Ihan viime aikoihin asti luova mieleni on ollut jatkuvilla kierroksilla. Aina jos olen tehnyt haastatteluja ja minulta on kysytty, onko minulla mielessä jo seuraava albumi, olen pystynyt luettelemaan, että olen tekemässä sitä ja tätä ja tuota, mutta nyt tilanne on toinen. Ehkä siksi, että ainakin yritän vieroittua tuosta vanhasta elämäntavastani.
– Jotkin bändit pysyvät alusta loppuun yhdessä ja samassa kaavassa. Sellaista ilmaisua voi olla jopa helpompaa ylläpitää koko elämän läpi kuin tämä minun haahuiluni kaikenlaisen musiikin parissa. AC/DC on ollut aina AC/DC, Slayer on ollut aina Slayer pienistä nu metal -flirttailustaan huolimatta, ja jopa Meshuggah on pysynyt lestissään.
– Jos taas tekee musiikkia siihen tapaan kuin minä, sille on aika vaikeaa luoda brändiä. Tästä oli puhe ihan vastikään tapaamisissani, joissa managerit kommentoivat taas kerran, että olen painajaismaisen vaikea artisti promottavaksi. Minulle jopa sanottiin, että aina kun yleisö on valmis ympyrän muotoiseen albumiin, minä teen neliön muotoisen.
Devin sanoo tähtäävänsä nyt siihen, että hänen tuleva musiikkiinsa olisi niin suodattamatonta kuin on mahdollista. Siis ilman menneisyyden painolastia. Hän yrittää taistella itsensä irti siitä, mitä artistilta Devin Townsend odotetaan.
– Oletus on, että minun halutaan tekevän suurien tunnelmien musiikkia massiivisilla soundeilla, jotain todella hullua tai himmailevan, mutta onko tuo OIKEASTI sitä, mitä minulta halutaan? Vai oletanko vain niin? Devin miettii.
– Nyt kun olen vanhenemassa ja intohimoni musiikin suhteen on virtaviivaistumassa, asiat joita haluan musiikiltani eivät ole todennäköisesti lainkaan sitä, mitä osa yleisöstä haluaisi minun tekevän. Osa kuulijoistani seuraa todennäköisesti kaikkea, mitä ikinä teenkin, mutta osa tulee kysymään, mitä helvetin paskaa tämä on olevinaan?
– Kun olen julkaissut vaikkapa albumit The Puzzle (2021) ja Snuggles (2021), minun on annettu ymmärtää, että olen pettänyt kaikki kuulijani, jotka ovat tukeneet minua vuosikymmeniä. En voi kuunnella tuollaista enää senkään vertaan kuin ennen. Olen valitsemassa yhä eristäytyneemmän paikan luoda musiikkia, enkä ole miellyttämässä ketään.
Haluaisitko rebootata itsesi ja elämäsi, Devin?
Moni on kuunnellut Devin Townsendin luomuksia vuosikymmenien ajan. Jotkut jopa siitä asti, kun hän teki Steve Vain kanssa Sex & Religion -albumin vuonna 1993 ja jatkoi muutamia vuosia myöhemmin Strapping Young Ladin ja ihan varhaisimpien sooloalbumien merkeissä parikymppisenä, epävakaudestaan tunnettuna muusikkona.
Samat kuulijat ovat kuulleet Devinin musiikisssa kaikki hänen elämänvaiheensa. Päihdehuurut, raitistumiset, itsensä etsimiset, itsetutkiskelut, masennukset ja syvimmät onnen tunteet. Tämä ei vaadi edes Devinin haastattelujen seuraamista. Hänen musiikkinsa on niin välitöntä, että se kyllä puhuu puolestaan puhtaalla tunnetasolla.
– Voi olla, että osa kuulijoista tuntee minut paremmin kuin minä tunnen itseni? Devin kysyy itseltään ja pudistelee päätään sille, että ihmettelee paljon, jos joku kuulija on kestänyt kaikki albumit, joita hän on tehnyt.
– Minä tiedän sen, etten minä tunne itseäni juuri nyt, mutta tarkoituksenani olisi työstää tätä asiaa. Tämäkin matka voi vielä muuttua musiikiksi. Ja aika varmasti muuttuukin. Jos katsoo minun historiaani, olen tehnyt joitakin onnistuneimpia albumeitani sekä elämäni haastavimpien että rauhallisimpien ajanjaksojen sisällä.
– Tapani tehdä musiikkia on aina toiminut samalla tavalla. Jokin elämänvaihe, kokemus tai tunneryöppy pakkautuu sisääni niin kauan, kunnes menen studioon ja oksennan sen kaiken ulos. Olen niin lähellä tuota prosessia ja niin lähellä itseäni, etten minä aina itsekään ymmärrä, mistä musiikkini tulee. Kuulija saattaa aistia asian samantien.
– PowerNerd-albumin (2024) Goodbye, The Puzzle -nimikkokappale, koko Empath-albumi (2019) tai vaikka Ziltoid the Omniscient (2007) ovat kaikki keskenään ihan erilaisia juttuja, mutta ne ovat silti peräisin samasta paikasta. Ne ovat olleet tapojani käsitellä todella vaikeita aikoja, enkä miettinyt asiaa tuolloin. Minä vain tein musiikkia.
– Lukemattomat kerrat olen palannut takaisin vanhoihin albumeihini ja kappaleisiini ja tajunnut, että TÄSTÄ siinä oli oikeasti kyse. Joskus tämä tapahtuu jo ennen levyn julkaisemista. Toisinaan vasta vuosia myöhemmin. Nämä merkitykset eroavat paljon siitä, miten kappaleet on tulkittu, ja moni ihminen näkee minut toisin kuin minä itse.
Elokuvamaailmassa tapahtuu nykyään rebooteja. Kokonaisia maailmoja tai hahmoja käynnistetään uudelleen.
Jos Devinin olisi mahdollista aloittaa alusta siten, ettei kenelläkään olisi enää mielikuvaa siitä, millaista hänen musiikkinsa pitäisi tai ei pitäisi olla, haluaisiko hän tulla unohdetuksi ja rebootata itsensä?
– Ei, en usko että tekisin niin, Devin sanoo heti.
– En koe musiikkiani samalla tavalla kuin kuulijat. Minulle syntynyt kappale tai albumi on lopulta vain se lopputuote, josta olen itse sen ilmestyessä jo ikään kuin vieraantunut. Minulle tärkeintä on se prosessi, kun teen musiikkia.
– Juuri nyt olen todella monimutkaisessa paikassa elämääni ja sekä hyvässä että pahassa tämä on tulos kaikesta siitä, mitä olen tehnyt ja kokenut. Olen elänyt symbioosissa musiikin ja kuulijoiden kanssa, eikä mikään elämässäni olisi samalla tavalla kuin ilman kaikkea tätä musiikkia ja kaikkia kuulijoita. Olisin saattanut kuolla nuorena.
– Tämä musiikki on antanut minulle mahdollisuuden oppia. Voisin tehdä musiikkia ihan itsekseni ja oppia jotain silti, mutta se ei olisi sama asia. On hyvä asia tehdä musiikkia siten, että elää itse sen prosessin, päästää sitten luomuksensa käsistään, antaa ajan kulua ja huomaa eri tavoin, millä tavalla se resonoi muissa ihmisissä.
– Olisi helppo ratkaisu vain kadota ja unohtaa kaikki mennyt. Voisin tehdä niinkin. Tai vaihtoehtoisesti voisin jatkaa musiikin ja kiertueiden tekemistä loppuun asti samaan tapaan kuin olen tehnyt tähän asti. En halua kumpaakaan.
– Olen tehnyt elämäni aikana pitkäaikaisia, vuosikausia jatkuneita virheitä. Samoin olen tehnyt elämäni aikana yksittäisiä virheitä, ja toistanut niitä. En ole aina halunnut oppia. Nyt haluan. Se vaatii rehellisyyttä itselleen.
Yhtenä esimerkkinä Devin palaa puhumaan raitistumisestaan ja sanoo, että alitajunta voi huijata ketä tahansa, joka on päihteiden vaikutuksen alaisena. Devin käyttää vertausta, että minäkuva on vääristynyt, jos peili ei ole puhdas.
Devin myöntää, ettei raitistuminen ole ollut yksitotinen päätös.
– Olen käynyt läpi kaikenlaisia vaiheita. Olen juonut vähän, olen juonut paljon enemmän ja en ole juonut ollenkaan. Olen polttanut pilveä, olen polttanut todella paljon pilveä ja en ole polttanut pilveä lainkaan.
– Tunnistin vasta ihan viime vuosina, miten paljon ihan minimaalinen päihteiden käyttäminen muutti perspektiiviäni ja minäkuvaani. Aikoinaan puhuin paljon absolutismista. Sitten puhuin todella harvinaisen kohtuukäyttämisen puolesta. Nyt olen taas sen ajatuksen äärellä, että kyseenalaistan ne kaikkein pienimmätkin käyttömäärät.
– Tosiasia on se, että kun aikoinaan lopetin todella rajun päihteiden käytön, se muutti musiikkiani. Kun myöhemmin käytin taas vähän, se muutti jälleen musiikkiani. Kun lopetan kokonaan, sekin muuttaa musiikkiani. Kun aion nyt pitää mieleni kirkkaana vielä ihan uusillakin tavoilla, sekin tulee kuulumaan musiikissani.
Suurinta suurta ja pienintä pientä
10 vuotta sitten Devin sai ajatuksen tehdä todellinen rock-ooppera, joka käsittelisi elämää, kuolemaa ja kaikkea tältä väliltä. Hän puhui pitkään tästä teoksesta albumina, joka tulisi edustamaan kaikkea sitä, mitä hän on ja on ollut. Vielä tuolloin hän ei tiennyt, että The Moth tulisi ihan oikeasti muuttamaan hänen elämänsä.
Nyt tuo albumi on ollut jo tovin valmis. The Moth on ohi. Se oli osa Devinin elämää vuosikausien ajan. On vaikeaa kuvitella, miten ihminen voi suhtautua siihen, kun tällainen elämäntyö on ohi. Varsinkin kun Devin joutui huomaamaan, että ristiriitaisen vastaanoton ohella albumin konsertti aiheutti hänelle myös taloudellisen katastrofin.
– En halua peitellä sitä, että The Moth oli antikliimaksi sen jälkeen, miten paljon olin siihen panostanut, Devin myöntää ja naurahtaa sitten, että hän kyllä tietää, että albumi on niin överi, että sitä joko rakastaa tai vihaa.
– Kun ajattelen The Mothia nyt, mietin että haa, odotin sen menestyvän paljon paremmin, koska olin tehnyt niin kauan ja niin paljon töitä sen parissa. Aikaa oli kulunut niin paljon, että albumi merkitsi paljon enemmän minulle kuin muille. Siitä oli syntynyt sellainen oma pieni maailmansa, jossa minä työstin itseäni, eikä muilla ollut sinne mitään asiaa.
– Aina kun julkaisen albumin, ne menestyvät samalla tavalla. Minulla on hyvin lojaali kuulijakunta, jotka hankkivat albumini. Olen siitä valtavan kiitollinen. The Moth oli sokaissut minut ja ajattelin, että aika kuuluisi musiikissa jonkinlaisena erityisenä merkityksellisyytenä, mutta se otettiinkin vastaan ihan kuin mikä tahansa muukin albumini.
– Muiden korvissa se oli Devin-albumi muiden joukossa. Se ei ollut menestys. Aika tai panostus ei takaa sitä, että lopputulos koskettaa ihmisiä. Minulle The Moth oli valtava menestys, koska kykenimme tekemään ja esittämään sen. Minun tarkoitukseni ei ollut tehdä jotain suurta, vaan tehdä jotain sellaista, mikä edustaa ihan täysin itseäni.
– Aiomme vielä esittää The Mothia orkesterin kanssa, joten albumi ei ole missään tapauksessa minulle taakse jäänyttä elämää. Se on aivan valtava osa minua, mutten aio vakuutella ketään siitä, että se olisi sellaista musiikkia, jonka jotenkin pitäisi menestyä. Sehän on päinvastaisesti todella sisäänpäinkääntynyt albumi.
Devin sanoo, että The Mothin kohdalla kyse oli niin pitkäkestoisesta ja jopa traumaattisesta luomisprosessista, että hän tiesi heti sen valmistuttua, ettei aio enää ikinä tehdä mitään vastaavaa siinä mittaluokassa.
– The Moth on yhden elämänvaiheeni päätepiste ja sille albumille on ladattuna niin paljon kaikkea sitä, mitä olen ollut, etten voisi enää ikinä tehdä mitään vastaavaa vaikka haluaisinkin. Se albumi oli prosessi, ja nyt olen sen lopussa.
– En tiedostanut The Mothia tehdessäni, että se on yhden elämänvaiheeni päätepiste. Sen valmistuttua tiedostin. Tuon jälkeen asiat ovat menneet yhä kiihtyvällä tahdilla muutoksen suuntaan. Tämä ei tapahtunut heti. Kirjoitin pian The Mothin jälkeen yli 100 kappaletta ja olin vähällä jatkaa hyväksi katsomallani tiellä, joka oli minulle silkkaa myrkkyä.
– En halua enää käyttää samaa luovaa polttoainetta. The Moth opetti minulle tämän. The Moth oli yksi tärkeimpiä oppejani sen suhteen, millaiseen elämään minun tulee nyt pyrkiä. En aio enää kirjoittaa traumaperäistä musiikkia. Olen keskittynyt niin kauan kirjoittamaan kaaoksesta, että elämästäni on tullut kaaosta.
– Ongelma on se, että tuo kaaos ruokkii kaaosta. Eli toisin sanoen kirjoittaessani negatiivisista lähtökohdista, olen luonut negatiivista energiaa musiikkiini ja se taas on ruokkinut negatiivisuutta minussa. Haaste on ollut se, että tuo on ollut minulle turvallinen paikka. Tuolla tavalla olen pystynyt tekemään ihan hyviä albumeita, jotka ovat myyneet hyvin.
– Minun on hyväksyttävä se, etteivät minulle merkitse asiat kuten levymyynnit tai odotusten täyttäminen.
Kaikki hyvä musiikki on traumaperäistä? Kaikki hyvä musiikki on tehty päihteiden vaikutuksen alaisena? Molemmat väitteet ovat musiikin kivijalkoja, eikä tämä koske vain rokkia tai metallia. Ihmiset haluavat käsitellä omia traumojaan taiteilijan traumojen kautta. Tämä luo helpotusta, kun ihminen ymmärtää, ettei olekaan yksin tuntemustensa kanssa.
– Myönteisen musiikin tekeminen on PALJON vaikeampaa kuin kielteisen, Devin sanoo heti.
– Jos aiot kirjoittaa jotain elämää, maailmaa ja ihmisyyttä syleilevää, sinun on ensinnäkin rakastettava itseäsi ja toisekseen, uskallettava näyttää tämä muille ihmisille. Tämä on siitä mielenkiintoinen aihe, että toisinaan ihmisen ajatellaan joko olevan täynnä itseinhoa tai itserakkautta, vaikka tunteet voivat vaihdella päivittäin, jopa tunneittain.
– Elämän tuska on ollut aina lähtökohta musiikilleni. Joskus tämä tarkoitti huonoa itsetuntoa. Olen tuntenut, etten ansaitse olla onnellinen. Sitten olen tietysti myös lääkinnyt itseäni päihteillä. Ja niin edelleen. Vuosikymmenien ajan olen löytänyt itseni aina ajattelemasta, että: ”Minä voin hyvin ja olen onnellinen, mutta…”
– Ihminen on siitä erikoinen olento, että aivomme erittävät valtavia määriä dopamiinia, kun tunnemme kammottavia tunteita, ja siihenkin voi jäädä koukkuun. Minä olen ollut koukussa siihen. On hurjaa ajatella, miten paljon voimakkaammin ihminen tuntee ahdistuksen, vihan tai inhon kuin vaikkapa rakkauden- ja onnentunteen.
– Eikä tämä maailma nyt varsinaisesti rohkaise ketään kuuluttamaan, että katsokaa minua, olen onnellinen!
DreamPeace on Devinin ambient-albumien sarja, jolta julkaistiin vastikään uusi albumi. Musiikki ei voisi olla juuri erilaista kuin vaikkapa megalomaanisen massiivinen The Moth oli. Molemmat teokset ovat silti osa Deviniä.
– Ambientin tekeminen on minulle täysin eri maailma ja tiedostan hyvin sen, että jotain vastaavaa voisi helposti luoda sekunneissa syöttämällä muutamia käskyjä tekoälylle, mutta juuri tässä prosessin tärkeys korostuu, hän sanoo.
– Tällainen musiikki antaa minulle mahdollisuuden luoda jotain keskittyen täysin yhteen hetkeen. Voin improvisoida miettimättä suuria tuotantoja. Ei suuria kitaroita. Ei orkestraatioita. Ei mitään. Se ei ole edes kovin vaikeaa, jos asiaa ajattelee teknisen tekemisen kautta, mutta minulle merkitsee se, miten hyvältä ambientin tekeminen tuntuu.
– Jammailin tänään neljän session verran ambientia ja se oli kuin meditaatiota. Tiedostan täysin sen, että kuulijalle kokemus on täysin arvalla upporikasta tai rutiköyhää. He kokevat ambientin eri tavalla. Jos joku on kuunnellut Strapping Young Ladin Cityä (1996), hänelle ambientini kuulostaa siltä kuin kissa olisi nukahtanut koskettimien päälle.
– Älkää kuvitelko, että elän jossain niin syvällä omassa kuplassani, etten tiedosta tätä. Tiedostan täysin, että ambient on niin puhdasta mielentuotetta, että se on varmasti tärkeämpää tekijälle kuin kokijalle. Voin tehdä ambientia milloin vain, se syntyy täysin hetkessä, se on täysin alastonta musiikkia. Siksi koen, että sitäkin on hyvä jakaa.
Devin kääntyy, kytkee muutamia laitteita päälle ja nostaa syliinsä kitaran. Jo yhdellä kitarankielen näpäytyksellä huoneen täyttää äänimaisema. Devin tapailee hetken aikaa kitaraansa, hakee juuri oikeaa soundia, ympäröivä ambient-äänimaailma elää koko ajan hienovaraisesti. Devin laskee kitaran pois ja luuppi jää soimaan taustalle.
Tämän jälkeen Devin sanoo, että juuri äsken hän vangitsi sen tunnelman, joka nyt vallitsee keskustelumme aikana.
– Tämä on sitä välittömyyttä, jota peräänkuulutan nyt. Hetkessä elämistä ja täysin peittelemätöntä aistillisuutta. Yliajattelun karsimista. Keskittymistä siihen, mitä voin luoda juuri nyt, olemalla täysin läsnä musiikille.
– Se, että teen jotain tällaista ja puhdistan itseäni sillä, ei sulje lainkaan pois sitä, että saatan vielä tulevaisuudessa tehdä vieläkin isompia albumeita kuin koskaan aiemmin, mutta niiden on synnyttävä oikeasta mielentilasta.
Onko itseään mahdollista irrottaa koneistosta?
The Mothin tuotanto maksoi paljon. Niin paljon, että sen ympärille rakennettu konsertti tai albumijulkaisu eivät voi mitenkään maksaa tätä kaikkea takaisin. Eivät varsinkaan, kun mukana oli paljon ammattilaisia orkesteria myöten.
Asiaa ei auttanut sekään, että konsertin striimauksesta vastannut yhtiö meni konkurssiin kesken kaiken, eikä Devin puolestaan saanut omaa osuuttaan maksullisen striimauksen tuotoista.
– Tämä oli tietysti sattumien summaa, josta on mahdotonta syyttää ketään, Devin sanoo, ja jatkaa sitten nöyrästi:
– Minulle tärkeämpää oli ottaa oppia siitä, mitä The Mothin kanssa tapahtui. Miten jokin albumi, musiikki tai projekti sen ympärillä voi paisua kuin pullataikina niin paljon, että kadotan suhteellisuudentajuni? Olen aina ajatellut, että intohimoni tehdä asiat täysillä tai ei ollenkaan on ollut voimavara, mutta se voi myös sokaista minut.
– Kyllä minä olen The Mothin jälkeen miettinyt todella huolellisesti sitä, millä tavalla haluan sekoittaa musiikkia ja rahaa yhteen, ja mitä ne tekevät toisilleen. Niin kauan kuin julkaisen musiikkia tai teen keikkoja, musiikkia ja bisnestä ei voi erottaa toisistaan. Se mikä on mahdollista, on miettiä asioita uudelleen ja asettaa niitä eri mittasuhteisiin.
Devin miettii suhdettaan musiikkiteollisuuteen. Hän on ollut aina outolintu siellä. Jo pelkästään sen takia, että hän saattaisi haluta julkaista useita albumeita vuodessa, mutta se ei ole aina mahdollista alan sääntöjen mukaan.
Hän naurahtaa, että jopa DreamPeacen kaltaista ambient-projektia halutaan markkinoida suunnitelmallisesti, mikä uhkaa viedä häneltä itseltään ilon koko asiasta. Hän haluaisi vain tehdä jotain välitöntä ja julkaista sen heti.
– Isojen albumien kohdalla iso markkinointi on osa sitä leikkiä, mutta DreamPeacen kohdalla koko tekemisen ilo uhkaa karista, jos sitäkin pitäisi olla mainostamassa markkinamiehen äänellä: ”TULOSSA ENSI VIIKOLLA: DREAMPEACE!!!”
– Minä voisin ihan hyvin julkaista albumeita täysin suunnittelemattomasti. Laittaa levyn johonkin palveluun saatesanoilla, että tein tämän eilen, olkaa hyvä. Minun ympärilläni on ollut niin paljon ihmisiä, managereita ja muita tyyppejä, joille tekemiseni ovat osa heidän työtään, enkä ole ihan täysin vapaa tekemään mitä vain lystään.
– Luin vastikään Queensrÿche-haastattelun, jossa he tuskailivat sitä, ettei heillä ole kaiken kiertämisen ja erillään asumisen takia aikaa tai mahdollisuuksia kirjoittaa musiikkia. Huomasin miettiväni, että kuka helvetti haluaa elää sellaista elämää? Minä halusin. Ainakin hetken aikaa vuosikymmen sitten. Nyt haluaisin tehdä enemmän uutta.
– Outoa kyllä, pidän silti hieman myös rajoista. Jos saisin julkaista loputtomasti musiikkia, siitäkin saattaisi tulla itseisarvo. Löytäisin itseni ajattelemasta, että viime vuonna julkaisin kaksi albumia, joten voisinko tehdä tänä vuonna neljä? Sitten se autenttisuus alkaisi taas kadota, kun määrä korvaisi läsnäolon ja aitouden.
Samaa voidaan sanoa myös siitä, mikä kaikki on mahdollista nykymaailmassa ja sosiaalisessa mediassa: Artisti voisi hyvin promota itseään ihan loputtomasti ja tehdä jopa jonkinlaisena vaikuttajana rahaakin musiikin ohella.
Devinillä on pienimuotoinen Patreon-tili, hän on tehnyt hieman Meet&Greet-tapahtumia ja aikoinaan hän pyöritti itse myös somejaan paljon vauhdikkaammalla tahdilla, mutta tämä kaikki vie helposti huomion siltä oleellisimmalta.
– Kymmenisen vuotta sitten sain Metal Hammerilta palkinnon siitä, että olin kaikkein aktiivisen somea tekevä metalliartisti tai jotain vastaavaa, mikä tuntuu nyt aika hullulta asialta, Devin hekottelee hyväntahtoisesti.
– Se oli ihan hetken aikaa mukavaa. Sitten se alkoi olla todella epäterveellistä. Aloin ajatella kaikesta, että miten tästä voisi somettaa. Olin koko ajan koneella tai puhelimella kuvaamassa jonkinlaista uutta sisältöä. En uskalla edes ajatella, että miten paljon siihen meni aikaa ja miten paljon se oli pois luovalta työltä tai vaikka lepäämiseltä.
– Tottakai seuraajamäärät kasvoivat. Yhteistyökumppanit olivat tyytyväisiä. Seuraajatkin olivat varmasti tyytyväisiä. Ainoa joka ei ollut tyytyväinen somen tekemiseen koko ajan olin minä itse, koska somesta alkoi tulla kokopäivätyö. Some on jotain sellaista, mitä on joko tehtävä aivan helvetillisen paljon tai ei ollenkaan, jotta siinä on järkeä.
– Valitsin astua pois sieltä. Se ei ollut moraalinen päätös, eikä ihan taatusti hyvä bisnes-päätös, mutta se oli ainoa oikea päätös minulle, jotta pystyin varjelemaan itseäni kaikilta lieveilmiöiltä. En ole ihminen, joka janoaa julkisuutta, mutta voin sanoa, että kalenteroidusti suunnitellut postaukset joka viikko sai minut tuntemaan itseni julkkikseksi.
Nyt Devin ei ole enää valmis uhraamaan itseään sen eteen, että hän saisi näkyvyyttä tai ”menestyisi” paremmin.
Hän sanoo suoraan, että vaikka bisnes-mielessä olisi kaikkein järkevintä tehdä nyt some-päiväkirjaa askeettisista asumisjärjestelyistä, talousvaikeuksista, erosta ja etsikkoajasta, häntä ei kiinnosta kärsimyksessä vellominen.
Tämän jälkeen hän miettii jo ääneen, että ihan eri asia on se, kiinnostaako ketään se, jos hän lopulta saavuttaa jonkinlaisen tasapainon ja onnen. Puhumattakaan siitä, salliiko maailma musiikin, joka on onnesta kirjoitettua.
Eli toisin sanoen: Kell’ onni on, se onnen kätkeköön?
– Kuulostaa erittäin suomalaiselta sanonnalta? Devin arvaa heti naureskellen.
– En pidä suomalaista kulttuuria tai suomalaisia ihmisiä onnettomina, mutta ymmärrän täysin tuon sanonnan. Ulospäin suomalaiset saattavat vaikuttaa siltä, etteivät edes pidä sinusta ollenkaan, kun he katsovat sinua vakavalla naamalla, ihan kuin olisit tehnyt jotain todella ikävää. Sitten selviääkin, että he tuntevat ihan päinvastoin.
– Kanada on paikoin hyvin samanlainen paikka. Pokerinaama on pidettävä yllä, ettei kukaan vain tietäisi, mitä sinä tunnet tai mitä sinulla on mielessäsi. Ihan kuin olisimme jotenkin haavoittuvaisempia jos olemme omia itsejämme.
– En tiedä mistä se johtuu, ettei omaa onneaan saisi näyttää. Se on jossain niin syvällä meissä. Hymyt ja onni koetaan liian usein jonkinlaisena leuhottamisena tai haluna tehdä muut kateelliseksi, vaikkei kyse olisi yhtään siitä.
– Tämän takia on myös vaikeaa kirjoittaa todella välitöntä musiikkia, jos se ei kumpuakaan negatiivisuudesta. Kun kirjoittaa voimaannuttavaa ja täysin avointa musiikkia, se saa usein leiman ”self-help” kuin se olisi huono asia.
Palataan siihen, mistä puhuimme Devinin kanssa ihan alussa: Olisiko yltäkylläisyys, vauraus ja onni vastaus kaikkeen?
– En tiedä voinko koskaan löytää rauhaa itseni kanssa, mutta siihen voi ainakin tähdätä? Devin pohtii.
– On ihan mahdollista, että kaiken päätteeksi saavutan onnellisen tilan, jossa musiikkia ei enää synnykään. Kyllä minä kysyn itseltäni juuri nyt joka päivä, syntyykö musiikkini oikeasti VAIN kärsimyksestä. SE on pelottava ajatus.
– Minä olen juuri nyt sellaisessa tilassa, jossa tunnetasolla menneisyyttä ei ole olemassa, tulevaisuutta ei ole olemassa ja on vain tämä hetki. Voin kertoa, että se ei ole helppo asia kenellekään, jolle teen töitä. Samalla kun minä kohtaan pelkojani ja tutkin itseäni, minun olisi myös tehtävä elantoni ja tilanne on täynnä valtavia kysymysmerkkejä.
– Onni suosii rohkeaa, sanotaan? Siksi jaksan uskoa tulevaan, vaikka se onkin lamaannuttavan pelottavaa. Siksi ihan kaikki eivät tee tällaisia muutoksia elämäänsä, vaan tyytyvät siihen, mihin he ovat tottuneet.
– Juuri nyt olen ensi kertaa aikoihin tilassa, jossa en halua perinteisellä tavalla kirjoittaa musiikkia. Näin ei ole tapahtunut kymmeniin vuosiin. Olen välitilassa. En tiedä itsekään, mitä tulevaisuus tuo tullessaan.
– Voi myös olla, että tulen tekemään yhä abstraktimpaa musiikkia, jonka ei ole edes tarkoitus menestyä senkään vertaa kuin mikään aiemmin tekemäni. Täten minun on tultava toimeen vähemmällä. Ajatus ei enää ahdista minua.
Hallitsematonta naurua ja itkua
Sen jälkeen kun on kuunnellut näin syvältä kouraisevaa itsereflektointia ihmiseltä, joka on antanut meille kuulijoille yli kolmen vuosikymmenen aikana kymmeniä albumeita, on aika päättää keskustelu hieman muihin aiheisiin.
Otetaan vielä selvää, mitä Devin tekee juuri nyt silloin, kun kyse ei ole musiikista tai itsensä jälleenrakentamisesta?
– Viime ajat ovat olleet niin täynnä asioista huolehtimista ja niiden järjestelemistä, että aika usein sellaisten päivien jälkeen olen löytänyt itseni vain makaamasta sohvalla ja tuijottamassa vitivalkoista kattoa, Devin naurahtaa.
– Se on hyvää vastapainoa kaikelle sille, mitä tavallisesti teen. Totutussa elämässäni tein koko ajan jotain. Kirjoitin musiikkia tai sanoja. Äänitin musiikkia. Osallistuin podcasteihin. Tein haastatteluja. Olin tapaamisissa. Treenasin kiertueille. Mietin seuraavaa albumia. Ja sitä seuraavaa albumia. Olin ihan jatkuvassa turbulenssissa.
– Nyt kun yritän järjestää itselleni aikaa, pyrin olemaan tekemättä mitään, jotta saan ihan oikeasti tyhjennettyä mieleni. Haluan saada yhteyden itseeni, jotta voin ihan oikeasti kysyä itseltäni, millaisista asioista minä oikeasti nautin? En ole pysähtynyt tällä tavalla mahdollisesti koko elämäni aikana.
– En voi itsekään uskoa, miten paljon pidän puutarhanhoidosta ja pihatöistä, joita olen tehnyt nyt täällä mökilläni. Se on uskomattoman vapauttavaa ja rentouttavaa. Se saa ajatukset irtoamaan melkein kaikesta. Hieman samaan tapaan kuin jooga ja meditaatio. Näiden asioiden avulla olen kyennyt olemaan paremmin läsnä rakkaimmilleni.
Ihan tietty viihdyke saa Devinin irtaantumaan tästä todellisuudesta paremmin kuin moni muu asia.
– Nauraminen on terveellistä, joten olen lukenut paljon P. G. Wodehousen komediallisia kirjoja, joissa niin nerokasta kielenkäyttöä, että jopa vähemmän kiinnostavat tarinat tempaisevat mukaansa, Devin sanoo.
– On hyvä päästä kiinni sellaiseen täysin hallitsemattomaan, lapsenomaiseen tilaan, jossa vaikkapa naurulle ei vain tule loppua. Jos et kykene nauramaan, olet todennäköisesti hieman huolissasi tai stressaantunut jostain niin paljon, että ajattelet jopa hauskan asian äärellä jotain ihan muuta. Siksi pidän lukemisesta, ja yritän keskittyä nauramiseen.
– Kun keskityn joogaan, pihatöihin tai lukemiseen, tai soitan itsekseni improvisoitua ambientia, pääsen hetkittäin kiinni tuohon lapsenomaiseen itseeni, joka ei ole se yliajatteleva keskittymishäiriöinen minä, johon olen tottunut.
Lopuksi Devin iloitsee siitä, että vaikka hän tietää olevansa vasta pitkän matkan ensimetreillä, hän tunnistaa jo nyt ottaneensa askelia oikeisiin suuntiin. Hän pystyy jo hymyilemään sille itselleen, joka kulki kuin laput silmillä.
– Tiedätkö, vuosikausien ajan ajattelin, että jos teen jotain isoa ja älytöntä tai kirjoitan niin tunteikasta musiikkia kuin on ikinä mahdollista, kanavoin siihen kaiken sen, mitä mielessäni kytee pinnan alla.
– Vasta pysähdyttyäni ja romahdettuani huomasin, etten ole antanut itseni tuntea paljoakaan. Nauru ja itku voivat olla hyvin lähellä toisiaan. Keskityttyäni johonkin todella hauskaan, olen huomannut, että vuosikausiin en itkenyt oikeastaan koskaan. En edes suurimman surun keskellä. Minä ajattelin alitajuisesti, että tapani käsitellä asioita on eri.
– Lähdetään liikkeelle siitä, että jos voin vielä joskus olla ihminen, joka ei kärsi jatkuvasta unettomuudesta, koska hän käy aina ylikierroksilla, niin olen lähempänä sellaista minuutta, josta haaveilen. Se tulee vaatimaan minulta paljon, enkä edes tiedä tulenko onnistumaan siinä, mutta nyt ainakin olen sinut sen kanssa, että edessäni on uusi elämä.