Pidän itsäni varsin tietoisena kotikaupunkini ravintolatarjonnasta, mutta silti entisen Vallilan konepajan sisällä aukeava Train Factory -maailma tulee minulle täytenä yllätyksenä. Vanhaa junahallia reunustaa kymmenet ravintolat ja valtavan kokoinen screeni, josta muutaman tunnin päästä näytetään jalkapalloa. Se on myös syy, miksi Jules Näveri on ehdottanut Train Factorya illan tapaamispaikaksi, mies kun on vannoutunut jalkapallofani ollut aina. Tarjoilua tutkailtuamme toteamme kuitenkin kaipaavamme lähinnä kahvia ja pullaa, joten haastattelupaikaksi valikoituu pienemmän salin puolelta löytyvä kahvila, mistä ostamani suklaakakun pala osoittautuu yhdeksi parhaista koskaan syömistäni. 

Aloitamme luontevasti jalkapallosta. Mm. Profane Omenin ja Misery Incin vokalistina tunnetuksi tullut Jules asuu nykyään Brasiliassa ja kannattaa luonnollisesti uutta kotimaataan, enemmän kuitenkin velvollisuudesta.

– Oikeestihan mä oon aina ollu Italian mies. Mut esimerkiks Shakira on esiintyny useammin jalkapallon MM-kisoissa viimeisen 20 vuoden aikana kuin Italia. 

Naurattaa. Mainitsen puistatukseni Italiaa kohtaan ja jatkan mieluummin Shakirasta, joka esiintyi taannoin myös Rion Copacabanalla ilmaiskeikalla. Jules oli paikalla. 

– No joo, siel oli kolme miljoonaa ihmistä, eli nähtiin lähinnä ne screenit. Mut voi ainakin sanoa, että mä oon ollu samalla biitsillä Shakiran kanssa. Se on neljä kilsaa pitkä se biitsi.

Shakira on kolumbialainen ja saa silti kolme miljoonaa ihmistä liikekannalle Brasiliassa. Entäs jalkapallo, siellä on varmaan ihan hyvät fudishulinat ollut kotona?

– Joo, Toi on niin kummallinen juttu toi jalkapallo siellä, melkein kaikki seuraa maajoukkuetta. Ensinnäkin se televisioidaan se, kun ne julkaistaan ne pelaajat. Se on iso juttu, Ancelotti otti sieltä yhden nimen kerrallaan ja kertoi, että tämä ja tämä pelaaja on valittu. Sitten viimeiseksi tuli Neymar ja koko maa meni sekaisin. Mitä helvettiä, se jätkä on pelannut seitsemän matsia viimeisen kahden vuoden aikana! Se on aina niin kummallista. Siellä on se kansan paine, joka haluaa, että tämä ja tämä tyyppi valitaan, mutta ei siinä ole koskaan mitään logiikkaa, se ei mene koskaan sen mukaan, että ketkä on parhaat pelaajat. Että silleen mun mielestä oli ihan tavallaan hienoa, että Norja voitti ne ja vähän niin kuin näpäytti, että katsokaa nyt miten käy, kun te vaan leijaillen meette noihin kisoihin.

Eikö sua häiritse yhtään tää FIFA ja sen korruptiokuviot? Mä kuitenkin tiedän, että sä olet aina ollut sellainen ihmisarvojen puolustaja ja hyvisten puolella.

– Mä oon sanonut tätä monta vuotta jo, että mä haluaisin, että nää maailman 20 top ranking -maata sanois FIFAlle moro, me lähetään perustamaan omaa juttua, ja kutsuis kaikki muut liitot siihen. Ja sit tekis siitä oikeesti demokraattiseen jotenkin. Koska nyt se on niin helposti lahjoittavissa ja kaikki äänet on ostettavissa. Kaikki on ihan täysin vaan mitä yksi Infantino päättää siellä. Koska mitä FIFA voi tehdä siinä vaiheessa kun maailman 20 parasta jalkapallomaata vaan lähtee? Ei mitään. Mut siis jotain pitää tapahtua, koska kyllä se on ärsyttänyt silleen ihan aina. Ja kun tykkää lajista niin tavallaan se on ollu vaikea seuraa neutraalina matseja.

Donald Trumpin taannoinen puuttuminen peliin saa Juleksen näkemään punaisempaa kuin kortti, jonka Trumpin puhelu FIFAn puheenjohtaja Gianni Infantinolle peruutti.

– Tää oli niinku kautta aikojen yks niitä pyhimpiä sääntöjä just, että politiikkaa ei sekoiteta siihen jalkapalloon mitenkään. Niin nyt oli sit niinku räikein esimerkki, että okei kumotaan se punainen kortti. Missään sääntökirjassa ei oo mitään, et sä voisit tähän mitenkään tulla väliin. Mutta tää voi olla lopun alku, ihan oikeesti.

KAHDEN MANTEREEN TAKTIIKALLA

Jules on asunut Brasiliassa kohta 14 vuotta. Tarina on klassinen: orimattilalainen mies tapaa Brasiliassa naisen ja lähtee perään kaukomaille. Kotiutuminen valtameren tuolle puolen ei kuitenkaan ole ollut aina helppoa.

– On se mun koti, mut se on jännä, pitkästä aikaa kun mä tulin tänne niin mulla tuli se tunne että myös Suomikin on koti. Että on aina ollu vähän sellanen, että aina kun täällä on vähän pidempään ja lähtee sinne niin toinen jalka jää vähän tänne ja sit kun lähtee sieltä niin sama juttu. Että jotenkin on pallotellut tämän kahden maantereen väliä niin pitkään, että se on normalisoitunut jollakin tasolla, mut mä en pidä siitä. Mä edelleen haluaisin pyrkiä sellaseen tilanteeseen, että ois vähän tasaisempaa. Mä tulisin tosi mieluusti tänne vaikka kuukaudeksi kahdeksi lomalle. Mut kun tullaan tuolta ja palkkataso on huomattavasti pienempi, niin se täällä lomailu on ihan hirveen kallista.

Juuri siitä syystä Jules tulee vuosittain Suomeen tekemään paitsi musiikkia, myös töitä. Hän on työskennellyt jo pitkään vastaanottokeskuksessa Helsingissä. 

– Joo. Käytännössä mä teen turismin parissa hommia tuolla Brasseissa, mut se mun kausi on aika suppea loppujen lopuksi, aktiivinen kausi on selkeesti jostain niinku lokakuusta maaliskuuhun. Niin viimeistään kesäkuussa on melkein pakko tulla.

– Mä sain pehmeen lähdön silloin aikoinaan, kun mä lähdin 2012 joulukuussa ja silloin vielä oli tämmönen asia kun vuorotteluvapaa. Niin mä sain kokeilla sen ensimmäisen vuoden et miltä se tuntuu. Ja se oli hyvä, ois ollu vaikeeta lähteä silleen ihan tyhjän päälle. Mut tavallaan sit kuitenkin vieläkin mä oon vähän tyhjän päällä. Eli ei mulla oo ollut missään vaiheessa sellaista steadyä tilannetta, että no täs on nää duunit ja mä teen näitä ja sitten vaihtuu. Se on tosi kuluttavaa. Et se on ihan oikeesti sellanen et mä haluisin muuttaa sen. Kaks vuotta oon antanut itelleni semmosta aikaa et nyt kahdessa vuodessa mä vihdoin tuun muuttamaan sen.

– Kahdessa vuodessa mä haluun jotenkin stabilisoida tän tilanteen että mulla ois niinku enemmän duunia siellä. Sitten voisin tulla käymään täällä. Ehkä tehdä jotain duunia, mutta sit samalla mulla on nimenomaan kaikki nää musiikkijutut, et saa tehdä omaa musaa, niin ne on kaikki täällä. Et tuollahan mulla on vaan coverbändi, minkä kanssa tehdään keikkoja ja se on tosi hauskaa, mut se luomisjuttu, se ei ruoki sitä ollenkaan.

Aivan, musiikkijutut, tosiaan. Tämänhän olisi tarkoitus olla musiikkihaastattelu ja Juleksella bändejä riittää. En silti malta olla vielä kysymättä brasilialaisesta elämänmenosta tai mahdollisuudesta kaapata vaimo mukaan ja palata Eurooppaan.

– On se ollut silleen aina välillä puheissa. Mut sit taas toi brasilialainen perhekulttuuri, se on tosi tiivis. Että sitä on ehkä meidän vaikea ymmärtää täältä Suomesta. Että miten jotkut voi olla niin läheisiä perheensä kanssa. Nyt oon sen oppinut ja se on mulle normalisoitunut se juttu, mut ei silloin alkuvaiheessa ihan tiennyt että mihin tässä on hyppäämässä. Että ei todellakaan mennä naimisiin vain vaimon kanssa. Mennään naimisiin koko perheen kanssa. Että siinä on se, että vaimon vanhemmat on eläkkeellä ja ne haluaa olla siellä ja niin kauan kun tämä tilanne on voimassa, niin ollaan varmaan siellä. 

Onks se ollut outoa hypätä siihen maailmaan, etenkin kun tiedän, että sun omat perhetaustat on hyvin erilaiset?

– Välillä. Varsinkin siinä alkuvaiheessa. Että on asioita mitä tehdään perheen kesken, eikä välttämättä kavereiden kesken, niin kuin täällä. Ja mitä tehdään kavereiden kesken ei tehdä perheen kesken. Että siellä ei ole mitään tuollaista rajaa. Kaikki asiat tehdään perheen kanssa ja perhe on aina se ykkönen. Jos perhe on paikalla niin kaikki on hyvin, ihan sama tuleeko kaverit. Siinä on tosi iso ero. Se johtuu varmaan ehkä mun lähtökohdista, minkälainen perhetausta mulla on ollut lapsuudessa. Me ollaan hyvin läheisiä nykypäivänä meidän perheen standardeissa, ollaan yhteyksissä ja välitetään toisistamme, mut silloin kun on kasvanut ja muuttanut pois himasta, ei mulla silloin ollut suurta kytkyä mun omaan perheesen.

– Se on varmaan normaalia meille, jotka tullaan täältä pohjoisesta. Me ollaan totuttu, että me ollaan itsenäisiä kaikkien asioiden kanssa. Mutta ilman mun Brasilian perheen tukea mulla olis ollut tosi vaikeaa asettua sinne ja olen tosi kiitollinen siitä heille. Olis ollut tosi vaikeaa iskostua siihen kulttuuriin silloin kun sinne meni ilman sitä kaikkea jeesiä, mitä sieltä sai. 

No niin, nyt niitä musiikkijuttuja. 

Jules on tunnettu yhtenä Suomen kovimmista metallilaulajista, oli kyse sitten örinöistä, puhtaasta laulusta tai hardcore-henkisestä räyhäämisestä. Vyöltä löytyy mm. Misery Incin aliarvostettu klassikko Random End, viisi levyä maailman kovimman Profane Omenin keulilla sekä tällä hetkellä tuorein projekti Rootbrain. Tehtyjen keikkojen määräkin Juleksella menee jo varmasti tuhansissa. Muutamaa levyä saksalaisen Enemy Of The Sunin kanssa lukuunottamatta kaikki projektit ovat kuitenkin Suomessa, vaikka asuinvuosia Brasiliassa on jo se neljätoista. 

– No joo, vasta pari vuotta sitten saatiin Brasseissakin viimein kasattua oma coverbändi. Lähinnä siinä meni sen takia aikaa, että olin vaan fakkiutunut omiin juttuihin täällä Suomessa. Kunnes itse rohkaistuin ja sit tuli oikea tyyppi vastaan, jolta kysyä, että pistetäänkö tämmöinen bändi pystyyn. Mä luulen, että osittain on vaan ollut omia juttuja niin paljon vielä täällä. Mulla on periaatteessa aktiivisia bändejä ollut useampia koko ajan ja aikaikkuna tehdä asioita on aina minun takia niille bändeille aika haastavaa. Kaikki keikkailu ja tommoinen, niin se tapahtuu tietyn ikkunan sisällä. Niin mä luulen, että mä en ole tarkoituksenmukaisesti lähtenyt tekemään Brasiliassa mitään, se on ollut ehkä enemmänkin mulle se, että täällä mä teen tätä ja siellä mä teen tuota.

– Kyllä mä silloin alkuvaiheessa jo halusin jotain musiikkiin liittyen. Musiikko haluaa musiikkia, mutta ei vaan löytynyt niitä oikeita tyyppejä. Siellä on vähän sellainen kuppikuntaisuus, että sun pitää tuntea oikeita tyyppejä ennen kuin sut hyväksytään siihen jengiin.

Epäilen sen toimivan molempiin suuntiin. Samahan se on varmaan, että jos brasilialainen kundi täräyttää Orimattilaan, niin ei se ensimmäisenä päivänä bändiä saa perustettua. Jules nauraa ja myöntää lähteneensä alussa vähän liian isoin oletuksin liikkeelle. 

– Olihan mulla tosi rotsi auki -asenne tuon suhteen, kun mä olin just mennyt sinne. Että olenhan mä nyt kokenut muusikko, että mä nyt hyppään johonkin vaan bändiin. Ei todellakaan. Kyllä siinä tosiaan pitää ihmisten kanssa vähän lämmitellä asioita ennen kuin mitään alkaa tapahtumaan. Niin sit mä vähän luovutin sen asian suhteen enkä kiinnittänyt enää siihen huomioo kunnes… Tää oli vielä ihan hauska. Se oli joku 2013. Me käytiin katsomaan Alice in Chains- coverbändiä Riossa. Sitten juttelin niitten kanssa tauolla, kun ne soitti kaksi settiä, että mä olen laulaja Suomesta, voisinko mä vetää yhden biisin? Sitten mä kävin vetämään niitten kanssa Roosterin. Siinä alettiin keskustelemaan, että pitäisikö jotain kehitellä mut sitten se jäi siihen. Sitten se kitaristi otti yhteyttä pari vuotta sitten, että nyt olisi aika tehdä jotain ja siitä syntyi sitten The Red Pilot. Se on ihan tuommoisesta lähtenyt silloin jo.

– Nyt se on ollut kyllä tosi siistiä. Voin sanoa, että olen päässyt todellakin back to basics -meininkiin. Jos Suomessa ollaan aikoinaan nuoruusvuosina soitettu hirveitä paikkoja, niin oikeesti vasta nyt olen soittanut hirveitä paikkoja. Monessa mestassa hädintuskin jotain toimivaa PA:ta tai mitään. Siitä vaan pitää keksiä, että miten tämä keikka nyt sitten toteutuu. On tullut nöyräksi siinä, että miten paikalliset ovat jotenkin niin tottuneet siihen, että nyt soitetaan tämmöisessa vessassa, että ei voi mitään, nyt vaan eteenpäin, kasataan kamat tohon ja katsotaan, mitä tästä tulee.

Onko Brasilia sellainen maa, missä valkolainen gringo lavalla tai sen ulkopuolella on ihan ok? Tokihan Etelä-Amerikkaan eurooppalaisia sinisilmäisiä miehiä kuskattiin laivalla jo 1940-luvun lopulla ja Brasiliasta löytyy kaupunkikin nimeltään Uberlandia, että siellä on ehkä totuttu, mutta oletko kokenut rasismia siellä? 

– En, en ikinä. Musta tuntuu, että siellä on enemmänkin ihmisiä, jotka ovat tosi kiinnostuneita kun he kuulevat, että olet Suomesta. Aika usein he mainitsevat, että ovat kuulleet, että Suomessa on maailman paras koulutus, mut mä sit aina korjaan heitä siinä kohtaa, että meillä oli joskus tosi hyvä. Sitten tulee Kimi Räikköset ja Jari Litmanen saattaa tulla joillain. Tällaisia, mitä Suomesta tunnetaan, mutta enemmänkin ollaan tosi kiinnostuneita. Totta kai se kiinnostaa että mitäs tämmöinen suomihevari täällä oikein asustelee, mut en ole koskaan kokenut, että se olisi ollut vihamielistä.

TURHAUTTAVA KESÄ

Julesin ehkä tunnetuin yhtye Profane Omen ehti levyttää viisi albumia ja keikkailla pitkin Euroooppaa ja Japanissakin ennen kuin se pisti pillit pussiin vuonna 2019. Yhtye ei kuitenkaan oikeastaan virallisesti koskaan lopettanut. Yllättäen keväällä bändi julkisti keikat John Smith -festivaalille sekä Lahden Finlandia-klubille syyskuulle. Viime viikon John Smith -keikan yhtye joutui kuitenkin perumaan johtuen Juleksen refluksista, joka tulehdutti äänihuulet.

– Turhauttaa ihan saatanasti, koska olin vielä toukokuun alussa ihan kuntoni huipussa. Sitten yhtäkkiä pamahti tämä typerä refluksi päälle, joka on ollut tässä viimeisen pari kuukautta ja sitä tässä on nyt tapeltu. Sen alkuperä oli helikobakteeri mikä sen on laukaissut. Se vaikuttaa monille tosi eri tavalla ja mulle se vaikutti sillä tavalla, että se aiheutti refluksin.

– Se ei ole sellainen närästävä refluksi, vaan se on sellainen hiljainen, joka nostaa hapot hiljalleen ylös. Sitten ne jäävät tähän kurkkuun ja äänihuulten alueelle. Mä kävin kuvauttamassa äänihuulet Brasiliassa vähän ennen kuin tulin tänne ja ne sanoi vain, että tämä on refluksi, lääkityksellä menee. Mutta kun ei ne silloin tiennyt vielä siitä helikobakteerista, niin se ei oikein lähtenyt toipumaan, kunnes sitten vasta täällä. Nyt on laulukieltoa tosiaan vielä pari viikkoa edessä, selkeästi tuli lääkäriltä aika tiukka, että nyt oot hiljaa. Se tarkoitti sit sitä, että John Smith jäi minun osalta täysin väliin.

– Puhehan mulla on ollut koko ajan normaalia, mikä on tosi kummallista. Se on leikannut vaan ylärekkarin pois. Jos mä haluan vetää sitä, mikä mulla on normi ylärekkari, ja kyllä se minullakin on suht korkea, niin sitä ei vaan lähde. Se on yksinkertaisesti poikki. Se lihas ei käyttäydy silleen, kuin se on aikaisemmin käyttäytynyt.

Laulajalle voi olla aika pelottavaa, kun yhtäkkiä ääni, se omin työkalu, lakkaa toimimasta. Juleskin ehti käydä kaikenlaisia ajatuksia ja skenaarioita läpi.

– Kyllä mä olen ehtinyt kaikenlaista miettiä, kun tämä on asia, mikä on mulle niin tärkeää. Ajatukset olivat jossain vaiheessa siinä et ei hitto, käykö mulle Anselmot? Silläkin vain laski ääniala yhtäkkiä niiden levyjen välissä. Aloin miettiäkin jossain vaiheessa, että onkohan sille käynyt jotain vastaavaa. Mut siis se oli tosi pelottava fiilis silloin, kun minä tajusin, että mitä helvettiä nyt on käynyt. Vedettiin toukokuussa keikka Riossa ja kaksi päivää siitä eteenpäin ääni palautui normaalisti. Mä en tuntenut mitään ja rupesin demottelemaan jotain himassa. Rupesin tekemään stemmoja ja mitä ihmettä, ääni ei vain nouse. Mikäs tässä nyt on? Päätin pitää loppuviikon relasti. Soitettiin yksi keikka, joka meni ihan päin helvettiä, piti kesken biisin laskea vireitä. Sitten vedin vielä kolmannen keikan, jota ei olisi pitänyt, mutta vedinpä kuitenkin. Sama ongelma, että piti laskea kaikkia vireitä, eikä se tuntunut hyvältä. Huomasin heti, että jos jatkan tällä tavalla, niin tästä tulee damagea.

– Vaikka tämä turhauttaa ihan sikana, niin oli tosi huojentavaa kuulla, että tämä paranee. Ilman sitä refluksia äänihuulet ovat hyvässä kunnossa. Niissä ei ole mitään damagea, ovat vain turvoksissa edelleen rasituksesta ja se ei mene millään muulla kuin levolla.

Sen levon Jules ottaa tosissaan. John Smith jäi odottelemaan toivottavasti tuleville vuosille, mutta syyskuussa vaanii vielä Profane Omenin kotikaupungin keikka Lahden Finlandia-klubilla. Lisäksi Juleksella on suomalaisen coverbändinsä Top Gunsin esiintymisiä sovittuna. 

– Mä rakastan tulista ruokaa, rakastan kahvia, mutta en voi vetää mitään niitä tällä hetkellä. Alkoholin käytönkin laitoin pannaan ja oon vetänyt silleen nyt puolitoista kuukautta. Tää on pisin aika aikuisena kun oon ollut selvin päin! Pakko päästä semmoiseen kondikseen, että olen back ja sitten katsoa, mitä sen jälkeen.

– Turhauttava kesä ja mä olin odottanut tätä tosi paljon. Oltiin saatu hyvä keikkamyyjä Top Gunsille, se sai myytyä hyvin keikkoja ja niitä on tarjottu tänäkin aikana lisää kun oon ollut täällä. Mutta se, että just kun keikkamyyjä aloittaa toimimaan ja sitten yhtäkkiä kaikki pitää nyt perua tästä, niin harmittaa kaikkien ihmisten puolesta jotka on tehneet duunia sen eteen. 

RAKKAUDESTA LAJIIN

Juon  kahviani hieman huonolla omatunnolla samalla, kun Jules näpertää olosuhteiden pakosta teekupin ääressä. Onneksi leivonnaiset sentään olivat hyviä. 

Profane Omenin toistaiseksi viimeiseksi jäänyt levy Ooka ilmestyi 2018. Sen jälkeen yhtye teki tuttuun tapaansa vielä tukun keikkoja, kunnes ilmoitti jäävänsä vähintään pitkälle tauolle. Lopullisesta lopettamisesta ei kuitenkaan puhuttu, vaan yhtye jätti tietoisesti takaportin vielä raolleen. 

– Se ajatus oli sellainen, että jos tulee se oikea hetki, että vedetään vielä yksi, niin vedetään sitten vielä yksi. Mun mielestä live-bändinä me ollaan oltu aina niin kovia, että tavallaan se hapatus, mikä me luotiin siellä lavalla, ei ihan hirveän moni bändi pysty siihen. Ehkä senkin takia oli silloin silleen, että sääli, jos tämä jäi viimeiseksi keikaksi. Niin jätettiin sitten se ovi auki, että päästäisiin vielä rykäiseen joskus.

– En mä oikeastaan itekään siihen uskonut, kun meni vuosia eteenpäin, että tämä tulee tapahtumaan. Mutta sitten viimeisten ehkä kahden viime vuoden aikana on noussut itselleni varsinkin tilanteissa, jossa ihmisiä tulee vastaan jossain festareilla ja jossain ihan random tilanteessa, että hei, tehkää vielä jotain joskus, tehkää joku comeback tai joku keikka tai jotain, että ois siistiä. Ja niitä rupesi tulla sitten tosi paljon yhtäkkiä. Ihmisiä vaan tuli vastaan sanomaan ja tavallaan siitä sitten totta kai se fiilis nousee itellekin. Tuli mainintaa johonkin bändin yhteiseen Whatsapp-ryhmään, sit ruvettiin laittaa viestejä  ja lopulta päätettiin, että buukataan se Finlandia-klubi.

Profane Omenissa on vuosien mittaan soittanut jäsen jos toinenkin, ja itse asiassa sen levyttävän uran jäsenistä kukaan ei ole ollut bändiä perustamassa. Debyyttilevy Beaten Into Submissionilla soittivat Juleksen lisäksi Viljami Kurki, Antti Kokkonen, Tomppa Saarenketo ja Samuli Mikkonen. Suunnilleen samalla kokoonpanolla mentiin loppuun asti, ainoastaan basisti Saarenketo vaihtui jossain vaiheessa Antti Seroffiin. Jossain vaiheessa itse asiassa molemmat olivat mukana ja bändissä oli kaksi basistia lavalla. ”Seriffi” ei kuitenkaan ole mukana paluukeikalla.

– Se tehdään sillä Submission-kokoonpanolla, tämä oli sellainen semi-yhteinen päätös. Nämä keskustelut ovat tietysti aina vähän ikäviä asioita, mutta toisaalta tämä oli se, millä suurin osa bändistä päätti, että tämä on ehkä järkevintä toteuttaa. Me palataan siihen, mitä me oltiin silloin joskus, sen meidän levyttävän uran alussa, joka on meille tosi spesiaali. Totta kai ne oli loistavia biisejä myös, mitä tehtiin yhdessä Seriffin kanssa ja niitäkin biisejä soitetaan, mutta kaikkien näiden vuosien aikana on pitänyt tapahtua tiettyjä asioita, että tämä bändi on jotenkin tullut taas yhteen.

– Siihen liittyy paljon se, että Tomppa on ollut nyt reilu kaksi vuotta selvin päin. Se on ollut ainakin mulle yksi syy, minkä takia kannattaa lähteä kokeilemaan kerran vielä tämä homma. Tämä on se originaali kokoonpano, vaikka meistä kukaan ei ole edes perustajajäsen. Kuitenkin PO henkilöityi meihin viiteen silloin. Eka levy, EP, toka levy, siihen aikaan.

Kun yhtye palaa vuosien hiatukselta, kysymys aina herää, että onko kyseessä nyt vain nämä muutama keikka, vai meneekö suunnitelmat jo pidemmälle? Onko Profane Omen palannut?

– Mä luulen, että tehdään tämä, sitten taas pistetään kirja vähäksi aikaa taas kiinni ja katsotaan sitten. Mitään ei ole suunniteltu. Viime kesänä, kun me tehtiin se Misery Inc. -juttu, niin silloin mulle tuli heti se, että ei hitto, että hirveästi duunia yhden keikan takia. Se siitä jäi fiilikseksi sen keikan jälkeenkin. Mut katsotaan, jos siihenkin tulisi vielä jatkoluku siihen bändin tarinaan. Mutta tämä PO vaikuttaa ehkä enemmän siltä, että kannattaa nyt tehdä toistaiseksi näin ja sitten taas miettiä asiaa uudestaan, koska kaikilla on vähän erilaisia tilanteita. Ei pystytä lupaamaan mitään.

Jules siemailee teekuppiaan mietteliäänä. Puhe ajautuu Profane Omenin kuulijakunnan ja yhtyeen suhteeseen. 2000-luvun alkupuolella ajassa, jolloin bändejä tuli ja meni ja somesta ei ollut vielä tietoakaan, Profane Omen oli poikkeuksellisen interaktiivinen faniensa kanssa, mikä aikana ennen tiktokkeja erottautui selvästi. Bändi esimerkiksi järjesti vuosittaisia grillibileitä faneilleen treenikämpällään.

– Kaikkien grillibileiden ja tämmöisten juttujen kohdalla, me aina mietittiin sitä, että kohdeltaisipa meitä faneina samalla tavalla. Joku bändi, josta tykkäät, järkkää tämmöiset kekkerit ja sä voit vaan tulla sinne! Sä voit fiilistellä ja sä oot sitä samaa porukkaa, se siinä oli ajatuksena. Ihan hirveän monista ihmisistä, jotka kävi monta vuotta grillibileissä, on tullut oikeita ystäviä ja frendejä.

Eniten kiitosta Profane Omenin maanläheisyydestä Jules antaa kitaristi Viljami Kurjelle, joka usein teki ennemmin kuin vain mietti.

– Jos me oltaisiin tätä uutta sukupolvea niillä kaikilla tempauksilla, mitä me tehtiin, niin sehän olisi ihan hittikamaa jossain TikTokissa. Mennä ja tiputtaa joku piano Punkaharjulla sillan päältä ja siitä tuli meidän levyn intro! Mutta ei me tehty niitä sen takia, että me saataisiin yleisöä, vaan me tehtiin sen takia, että se oli siistiä, että näin me teemme ja kuvataan ja sitten tehdään YouTubeen joku video siitä. Viljamin kädenjälki näkyy kaikessa, mitä noissakin asioissa tehtiin, että varsinkin se jaksoi duunaa road movieita ja tollaisia, mitä löytyy edelleen YouTubesta. Siellä on useampi semmoinen pitkä PO-klipsu, missä sä voit oikeasti vaan katsoa, että mitä noi apinat on tehny. En mä ole niitä pitkään aikaan ite katsonut, mutta kyllä ne jossain vaiheessa varmaan on silleen myötähäpeässä katsottava, että mitähän sitä on tullut tehtyä.

– Mutta kyllä mä tiedän, että se on myös harmaita hiuksia aiheuttanut monelle. Viljami hengitti ja eli tätä bändiä paljon enemmän kuin kaikki muut ja se näkyi siinä kaikessa, mitä sitten tehtiinkin.

Itse työskentelin vuosikymmenen Profane Omenin kanssa ja samalla, kun aina ihailin yhtyeen pieteettiä ja maanläheistä otetta, koin sen myös kaksiteräisenä miekkana. Kun joku elää ja hengittää yhtyettään niin totaalisesti kuin vaikka Viljami Kurki, voi se absoluuttisuus myös vaikeuttaa yhteistyötä ja sulkea ovia edestä. Jules naurahtaa hyväntahtoisesti. 

– Kyllä mä sen ymmärrän ihan täysin. Me ollaan varmaan oltu aika paukapäisiäkin monessa suhteessa. Tulee monta esimerkkiä mieleen, mistä ollaan saatu vääntöjä aikaiseksi levy-yhtiön tai Teemu Suomisen kanssa tai jotain muuta. Kuitenkin bändissä on aina ollut se viis ääntä. Loppujen lopuksi aina ollaan jotenkin demokraattisesti tultu yhteisiin päätöksiin monissa asioissa. Kyllä mä muistan yhdenkin esimerkin. josta on varmaan niin pitkä aika jo, että tää on jo hauska jakaa. Muistaksä silloin, kun me saatiin ensimmäistä kertaa Infernon kansijuttu?

Kuinka voisin unohtaa! Saimme vuosien yrittämisen jälkeen vuonna 2008 Profane Omenin Suomen sen hetken halutuimpaan paikkaan metallimaailmassa, Inferno-lehden kanteen. Riemu oli suuri, mutta hetkellinen, kun lehdestä tuli vaatimus, että kanteen laitetaan Jules, ei koko bändiä.

– Jep, nyt tähän tulee vaan Jules tähän kanteen ja se on nyt näin. Vittu mikä tappelu me saatiin siitä aikaseks. Mä muistan, että mun näkemys oli vaan se, että nyt hei, meillä on kansikuva! Me tehdään sen kansikuvan kanssa, niinku se lehti haluaa tehdä. Se ei ole Jules Näveri -kansikuva, vaan se on Profane Omen -kansikuva. Mut mä ymmärsin Viljamiä tavallaan tosi tosi hyvin. Kun on se palo, niin se kokee sen myös henkilökohtaisesti tietyllä tapaa. Onkohan Viljami vieläkään nähnyt sitä Infernon kantta.

Kun rakkaus ja intensiteetti on kova, se myös kärjistyy kovaa. Milloin on ollut lähimpänä, että hommat menee vituralleen?

– Se Tokio. Tokiossa bändi hajosi hetkellisesti, Jules nauraa, ja vakavoituu. Mä en oikeesti tiedä, voiko näistä asioista puhua julkisesti.

Profane Omen esiintyi vuonna 2012 Tokiossa osana musiikkivientitapahtuma Finland Festiä. Olen henkilökohtaisesti todistanut yhtyeeltä satoja ja satoja keikkoja ja sen Tokion keikan vain itkin, koska se oli hienoin ja kovin yksittäinen hetki bändin kanssa, mitä olen koskaan kokenut. 

– Sama. Se oli ihan jotain maagista silloin. Se oli mullekin ihan taatusti… Se oli keikoista varmaan paras. Mun ääni oli aika huonossa hapessa, mä muistan, että siellä bäkkärillä vedettiin röökiä ihan saatanasti. Se ei ollut itselle paras lähtökohta lähteä vetämään, mutta taas se yleisö teki se keikan. Mä muistan, että Alec kuvasi meitä siitä lavalta, kun me mentiin sinne ja mä vaan pyörittelin päätäni että mitä helvettiä. Siinä vaiheessa tuli semmonen, että okei, tästä tulee maailman siistein keikka. Se energialataus… Totta kai kaikki oli odottamassa sitä keikkaa ihan älyttömästi, mutta se, että sen huomasi siinä vaiheessa, kun meni sinne lavalle ja oli vaan ihan, mitä helvettiä täällä tapahtuu, niin saman tien oli silleen, että me ei voida kuin voittaa. Se oli uskomaton fiilis. Ei ole millään keikalla ollut salamana tollainen meininki alusta loppuun. Ihan käsittämätöntä.

Miten siitä mennään siihen, että bändi hajosi hetkellisesti paria tuntia myöhemmin? 

– Siinä oli sen keikan jälkeen, kun me oltiin kaikki niin euforisissa tunnelmissa. Mä en tiedä, mihin sä olit hävinnyt, mut me lähdettiin bändin kesken syömään ihan vaan jonnekin random paikkaan. Kaikki oli ihan fiiliksissä. Oli just sakea ja kaikkea mahdollista. Kaikilla on loistava fiilis siinä pöydässä. Mut sitten siinä tuli vähän ilmi jotain juttuja ja me kaikki vedin ihan hirveet pultit siitä. Me myllytettiin siinä verbaalisti kaikki vuorollaan kunnes jossain vaiheessa me vaan hajottiin kaikki eri paikkoihin. Ne oli sitten ottaneet turpaanvetomatsin Viljami ja Seriffi ja nehän tuli sinne lentokoneeseenkin silmät vielä mustina. Se oli mennyt heillä se vittuilu sille asteelle. Kunnes sitten, oliko se ehkä seuraava päivä, joskus illemmalla, oltiin hotellilla ja pidettiin pikku palveri ja jotenkin saatiin puhdistettua se ilma siitä. Silloin bändi hajosi hetkellisesti. Se kesti yhden päivän ehkä.

HYVÄ KUPLA

Tokion lisäksi Profane Omen kerkesi tekemään muutaman Euroopan kiertueen ja valikoituja festareita ulkomailla, mutta kotimaassa keikkoja kertyi järjetön määrä. Yhtye oli tunnettu erittäin intensiivisestä toimittamisesta ja yhtenä maan kovimmista live-esiintyjistä. Se maine elää edelleen, mutta jäi lopulta pääasiassa suomalaisten omaksi salaisuudeksi, koska isommat portit maailmalle eivät yhtyeen edessä koskaan kunnolla auenneet. Väitän, että yhtye olisi ansainnut enemmän, mutta Jules näkee vuosien jälkeen asian neutraalimmin. 

– Mä luulen, että me saatiin just se mitä me tehtiin. Meidän olisi pitänyt tehdä enemmän musaa nopeammin, julkaista nopeammin levyjä. Me ei yksinkertaisesti oltu siinä tilanteessa, että me oltaisiin voitu tehdä sitä nopeammin. Ehkä kolmen vuoden välein tuli levyjä, sitä olisi pitänyt olla tuotteliaampi. Mut meillä oli aina kuitenkin se, että jos väkisin tekee, niin ei välttämättä tule hyvää.

– Varmasti me oltaisiin tehty enemmän asioita, jos me oltaisiin vaan julkaistu enemmän. Meillä on vaihtuneet levy-yhtiötkin suht sukkelaan siinä, että kaksi levyä julkaistiin Spinellä, sitä ennen te julkaisitte Metalheimin ja Scandinavian Playgroundin kanssa yhden ja viimeinen levy tuli silleen, että meidän piti jo hakea se levy-yhtiö jostain.

Jälkiviisaus on aina turhaa, mutta yllätyn, kun Jules alkaa pohtimaan Profane Omenin ensimmäisten julkaisujen dynamiikkaa. Bändin debyytti ilmestyi vuonna 2006, mitä seurasi hyvin nopeasti Disconnected -EP. Kakkoslevy Inherit The Void ilmestyi vuonna 2009. Vuodet ovat selkeästi tehneet tehtävänsä laulajan saatua etäisyyttä bändinsä tekemisiin.

– Tämä on ihan omaa henkilökohtaista mietintää ollut, mutta jos miettii näin retrospektinä tätä hommaa, niin silloin kun me julkaistiin Disconnected EP, niin siinä olisi ollut varmaan pari sen verran väkevää biisiä, että olisi ehkä kannattanut jopa odottaa niiden kanssa sinne Inheritille.

– Siinä oli vähän se momentum, kun silloin oli se vuoden tulokas juttu Finnish Metal Awardseissa, mistä me ei koskaan päästy eroon. Koska mehän oltiin vielä varmaan 2015 jollain festareilla vuoden metallitulokas-tittelillä vuosimallia 2006.

Jonnet ei muista, mutta tosiaan, 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä järjestettiin Finnish Metal Expon yhteydessä myös Finnish Metal Awards, missä Profane Omen palkittiin vuoden tulokkaana. Silloin ajatuksena oli hyödyntää pystin tuoma näkyvyys ja allekirjoittanut oli osasyyllinen siihen, että Disconnected EP runnottiin nopeasti kasaan palkinnon jälkeen. 

– Mun mielestä kuitenkin se Disconnected julkaistiin just oikeaan aikaan. Oli hyvä hapatus päällä ja se on pakettina jotenkin mun mielestä edelleen tosi makee. Se on EP,  siinä on neljä omaa biisiä ja kaksi coveria. Mun mielestä kaikki biisit on hyviä, eikä ne oikein ehkä pärjäisi levyillä. Ne on irrallisia omia biisejä. Ja siihen tuli mun mielestä tosi makeet kannet. Se oli sellainen, että jos me oltaisiin tavallaan pystytty käyttämään siinä hetkessä se momentti, että meillä olisi ollut levyllisen verran kamaa, niin ehkä se olisi vielä lähtenyt vielä vähän paremmin käyntiin.

– Sitten taas, me ei oltu nuori bändi siinä vaiheessa ja oltiin paljon jo nähty ja tehty, kun päästiin levyttämään eka levy. Sitten me oltiin kaikessa taiteellisuudessamme jotenkin ehkä omasta mielestämme niin kypsiä, että me uskallettiin tehdä se teemalevy, mikä oli se Inherit The Void. Jossa on myös tosi hyviä biisejä. Mutta sitten taas ehkä se oli siinä vaiheessa meille olla turhan iso palanen purtavaksi. Ja siinä ei nyt henkilökohtaisesti, mun mielestä se ei ihan soundimaailmalta mennyt ihan nappiin. Että siihen liittyi monikin asia.

Kolmannen levyn, Destroyn, kohdalla Profane Omen sai taakseen ensimmäisen oikean levy-yhtiö, Spinefarmin.

– Sitten kun me tultiin Spinelle, niin me oltiin tosi innoissamme kaikesta siitä. Että nyt on vähän niin kuin arsenaalia takana tehdä jotain. Mun mielestä se Destroy oli materiaalin puolesta selkeästi vahvimpia levyjä, mitä me ollaan tehty. Mutta sitten, niin kuin on tässä monta kertaa todettu, niin me ollaan myös niin itsepäisiä, että me päädyttiin sitten siinäkin semmoiseen monituotannolliseen ratkaisuun. Että äänitettiin eri henkilön kanssa laulut ja toisen henkilön kanssa muut asiat. Ja jätkät äännitti paljon itsekseen. Ja sitten taas niiden yhdistäminen ei välttämättä soundimaailmallisesti ehkä ihan onnistunut. Kun taas sitten biisimatskun puolesta, niin mun mielestä siinä kuulee, kuinka helvetin innoissamme ollaan. Se on tosi sellainen räjähtävä levy, biisit on sellaisia hardcore-punk-kohtaa-downbeat-metallin ja thrashia ja mitä kaikkea. Ja semmoisia tosi sing-along -tyyppisiä kertosäkeitä. Se on varmasti monelle meidän faneillekin yks suosikkilevyjä. Itsellekin siinä on ehkä sellainen, että siellä on paljon semmoisia suosikkibiisejä, mitä ikinä ei tyyliin soitettu livenä mitkä on jäänyt itselle sellaisiksi ihan herkkupaloiksi.

Musiikkimarkkina muuttui 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen jälkeen merkittävästi ja levy-yhtiöiden vinkkelista taitoskohta oli karuin juuri pienemmille ja keskisuurille bändeille. Fyysisten levyjen myynti sakkasi ja käytännössä loppui, mutta srtiimauspalvelut eivät tuottaneet vielä kellekään mitään. Mikä tarkoitti sitä, että jokainen pienempi bändi tuotti levy-yhtiöille vain tappiota.

– Niin sekin on ollut tavallaan… Me elettiin just sitä murrosaikaa monen asian suhteen. Suomestahan oli tullut ne megabändit, Nightwishit ja Bodomit siihen aikaan, kun se oli sitä kulta-aikaa. Että levyt myi ja ihmiset kiinnostu hevistä ihan eri tavalla. Ja me tultiin siinä vanavedessä siihen aikaan, kun se buumi oli käynnissä, mut loppui ennen kuin seuraavia megabändejä enää tuli.

Työskentelin noihin aikoihin itsekin sekä Spinefarmilla, että Profane Omenin managerina ja olin aina vilpittömästi loppuun asti sitä mieltä, että PO on maailman paras bändi. Kun olimme lopettaneet yhteistyön ja olin vaihtanut jo alaakin, Nightwishin managerilta Toni Peijulta tuli minulle hieman kenties, eh, herkässä tilassa kirjoitettu tekstiviesti keskellä yötä, että kaikki ne vuodet sä olit oikeassa, tää Profane Omen on ihan vitun hyvä bändi! Se oli itselleni varsin tärkeä I told you so -hetki. Jules myhäilee.

– Tavallaan on hienoa, että pääsi näkemään sitä aikaa. Mutta sitten samalla moni mun mielestä ihan parhaimpia bändejä, vaikka Amoral ja tällaiset, jotka oli siihen aikaan, kyllä me tipahdettiin johonkin ihmeen koloon. Kyllä mä oon silti tosi kiitollinen siitä, mitä se on mulle tuonut. Ihan siis ylipäänsä kaikilla tavoilla. Mitä sai kokea artistina, mitä sai kokea niissä koukeroissa ja minkälaisia seikkailuja pääsi näkemään. Ja millaisia ihmisiä siellä on ollut ja jäänyt. 

– Musta tuntuu, että mekin oltiin varmaan siinä meidän omassa kuplassa niiden muiden bändien kanssa. Mutta siinä kuplassa ainakin kaikki oli tosi tervetulleita ja se oli hyvä kupla olla. Siinä oli kaikilla hauskaa. Mun mielestä bändit hyvin puskivat toisiaan, musaa tuli tosi paljon ja tosi hyvää musaa. Se mistä puhutaan, että olisiko voinut olla pykälän isommalla hommalla, niin totta kai olisi voinut olla, mutta siinä ajassa sen piti olla napakymppi, että se nousi. Monilla tosi loistavilla bändillä se jäi siihen kohtaan, että se oli vain hyvä kupla. Mut se ei poista sitä, että se musa mikä silloin on tullut on edelleen ihan saatana hyvää.

Kyllä. Se on ihan totta. Good times.

– Ehdottomasti. Olen tosi kiitollinen niistä. Sekin kun puhutaan, että kovapäisyyttä löytyy, niin kyllä mä edelleen haluan olla luova ja olla musiikissa mukana, ei mun unelmat mihinkään ole kuollut. Olen päässyt aikoinaan maistamaan vähän jotain pientä reunaa sieltä jostain, se maistui kauheen hyvältä ja totta kai mä aina haluan tavoitella vain enemmän ja parempia juttuja. Nyt ehkä tänä päivänä kaikista näistä vuosista oppineena en vain välttämättä enää uhraa ihan kaikkea sen eteen.

– Silloin kun PO oli se kovin juttu meille, niin millään muulla ei ollut periaatteessa väliä. Siinä meni parisuhteita, saattoi mennä jotain ystävyyssuhteita, saattoi mennä jotain muuta. Se oli vain sen takia, että kun meillä on tämä bändi, niin meidän on pakko tehdä nämä jutut ja mikään ei saa seistä sen tiellä. Vaikka oltiin laiskoja julkaisemaan, niin silti me oltiin valmiita uhraamaan täysillä. Se oli kuitenkin se pääjuttu, mitä piti tehdä. Totta kai päivätyöt olivat samaan aikaan siinä ja mäkin naureskelin jossain vaiheessa, kun mulla oli… Se oli joku vuosi, missä PO:lla oli paljon keikkaa ja Misery Incillä oli paljon keikkaa ja mä olin vielä samaan aikaan molemmissa bändissä. Ja Enemy Of The Sunilla oli paljon keikkaa samaan aikaan. Se oli se yksi vuosi, että mä oon töissä, teen pelkkää yövuoroa, enkä pidä mitään lomia ja samaan aikaan vedän vuodessa 90 keikkaa. Tee perässä tänä päivänä!

Toi ei tänä päivänä enää menis läpi sun brasilialaiselle perheelle.

– Ei menis kyllä. Mut se oli se tavallaan esimerkki siitä, että kun kaikki muu häviää vaan toissijaiseksi. Sit sä unohdat niitä asioita, jotka sä oot sopinut siinä sun elämän toisessa puoliskossa ja ainoastaan mietit niitä, että ei kun nyt pitää mennä tekemään tää musavideo ja nyt tehdään tää juttu ja nyt onkin sitten tää keikka tulossa.

– Mä arvostan hirveesti ihmisiä, jotka tietää lapsesta pitäen, että musta tulee rokkitähti. Ja sit niistä tulee rokkitähtiä. Ja ne on rokkitähtiä, ne tulee olee rokkitähtiä lopun elämäänsä. Ja ne ei koskaan tuu kokee semmoista perusarkeaa, mitä ihmiset viettää. Mutta samaan aikaan mä oon kyllä aika onnellinen, että se antaa hyvää vastapainoa ja palauttaa myös tiettyjä asioita perspektiiviin. Että on sitä perusarkeaa. Et sit saa tehdä luovia juttuja musiikin parissa, mutta sit kuitenkin sulla on sitä muutakin. Mä tykkään niistä matkailuhommista tosi paljon. Mä tykkään olla ihmisten kanssa tekemisissä niissä tilanteissa ja näyttää niille elämyksellisiä paikkoja. Samaan aikaan, kun mä koen, että mä oon Juha, joka on siellä matkaoppaana, mä oon myös se Jules, joka on sitten lavalla bändien kanssa ja tekee musaa.

Train Factory alkaa täyttyä jalkapallofaneista ja on aika päästää Jules intohimonsa pariin. Heitän lopetellessa vielä ilmoille ajatuksen, että voisiko olla niin, että se Matkaopas-Juha ja Musa-Jules on kuitenkin vain yksi ihminen, jonka intohimona on tarjota ihmisille elämyksiä. Että se on se asia, mikä yhdistää, ainoastaan ne elämykset ovat erilaisia. Juleksen silmät kirkastuvat. 

– Pääsen tosi hyvin jyvälle tosta. En oo miettinyt tätä asiaa koskaan näin, mutta nyt kun sä kerroit, niin alkaa heti palaset loksahtaa!